Kaksi arkajalkaa :)

Kaksi arkajalkaa = kuusi paikalta pakenevaa jalkaa.
Minun ja hevosen.
Sanotaan, ettei arka ihminen ja arka hevonen ole hyvä yhtälö. En väitä, etteikö se olisi totta. Olen nähnyt liian monta kertaa sen olevan totta. On se arka ihminen minä tai olet se sinä, eihän siitä mitään tule. Ei välttämättä satu mitään.
Mutta jumitutaan paikalleen, ei päästä eteen päin. Ei uskalla.

Olin ollut muutaman kuukauden ammattilaisen opissa palaamassa takaisin hevosmaailmaan onnettomuuteni ja pitkän tauon jälkeen nyt aikuisiällä, kun lähipiiriini ilmestyi hyvin herkkä ja säikky hevonen.
Siihen hetkeen minun pahin painajaiseni, ajattelin.
Minä, joka pelkäsin yli kaiken, että hevonen lähtee käsistä, en todellakaan tiennyt tarvitsevani narun päässä säikkyvää montaa sataa kiloa.
Olin kuvitellut, että joku varma pullaputte on se minun juttuni, jos sekään. Olisin minä siihen pullaputteenkin saanut epävarmuuteni tartutettua. Se olisi sitä ehkä sietänyt vain enemmän kuin herkempi.

Rohkenin kuitenkin aloittaa maastakäsin-työskentelyn tämän herkän ja säpsyn hevosen kanssa sillä ajatuksella, josko jonain päivänä rohkenisin nousta sen selkään.
Aluksi laitumella, annoin sen tulla luo, jos se halusi tulla ja yleensä se halusi. Käytin ammattilaiselta saamiani oppeja kehonkielestä. Koskin. Lyhyitä hetkiä aluksi. Yritin muistaa hengittää. Lopetin onnistumiseen ja tulin pois.

Hyvin pian kävi selväksi, että hevonen aivan oikeasti säikkyy. Heti oli selvää, etten todellakaan sellaisen selkään mene.
Jännitin hurjasti, kun talutin hevosta. Aluksi aidatulla alueella. Epävarmana en osannut aina tulkita hevosen ilmeitä. Se aisti tunnetilani, kehonkieleni, kokeili, luimi. Jännitin. Pelkäsin. Käykö se päälle.
Ihmisessä voi olla uskomattoman tiukassa se, että hevonen käy päälle tai lähtee käsistä, kun ihminen niin on päättänyt. On vaatinut hurjasti töitä ja aikaa opetella siitä irti ja yhäkin vain saan oikeasti keskittyä, ettei ajatus saa liikaa valtaa.

Sitten se tapahtui. Eräänä päivänä.
Se, mitä kaikkein eniten olin pelännyt. Talutin hevosta pellolla olevan peräkärryn ohi ja hevonen säikähti kärryä. Pysähtyi. Kasvoi montakymmentä senttiä ja tuntui julmetun isolta. Pää koholla, kaikki lihakset jännittyneinä, valmiina pakenemaan. Minun ei tarvitse kuvailla itseäni. Olin aivan samalla tavoin kuin hevonen. Unohdin hengittää. Sydän jätti lyömättä.

Hevonen alkoi peruuttaa. Naru kiristyi.
Ehdin ajatella, hyppääkö se pystyyn. Jostain alitajunnasta tuli ammattilaisen ohje, etten jää köydenveto-kilpailuun ison eläimen kanssa, silloin häviän aina.
Ainut suunta, jonne hevonen pyrki liikkumaan, oli taakse päin. Päätin, että mennään vain. Mutta minä päätän, kuinka kauan peruutetaan ja vasta kun minä pyydän, saa pysähtyä. Niinpä peruutimme. Ja lopulta pysähdyimme. Kyllä. Pysähdyimme. Emme sinkoutuneet minnekään kuuta kiertävälle radalle. Vaan seisoimme molemmat hiljaa paikallamme. Vedimme syvään henkeä ja varmasti kumpikin ajatteli " Huh, jäätiin henkiin".

Tiesin, jos en nyt veisi hevosta kärryn ohi, en veisi sitä koskaan muulloinkaan. Otin jo käyttämäni ja hyväksi kokemani peruutus-työkalun käyttöön. Vein hevosta kohti kärryä ja yritin ennakoida sen kehonkielestä, milloin aletaan olla pelkorajan lähellä ja pyysin sitä pysähtymään ennen kuin se löi itse liinat kiinni. Jos kuitenkin kävi niin, että se ehti itse pysähtyä ja jopa peruuttaa, käskin sitä peruuttamaan ja vasta luvalla sai pysähtyä.

Pienin askelin etenimme niin, että lopulta olimme haistelemassa hirviötämme. Kolistelin kärryä kaikin keinoin mitä keksin, niin kauan, ettei se enää aiheuttanut säpsymistä hevosessa. Jos tarvitsi, käytin peruuttamista.
Samalla tyylillä hoidimme pihalla olleet pari muutakin mörköä.

Tämä oli käännekohta. Toi huimasti itseluottamusta ja näytti, että tiedän sittenkin, kuinka toimia, kun tulee "tilanne". Saan sen haltuun. Innostuin niin, että aloin ideoimaan lisää mörköjä ja totuttamaan hevosta niihin. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Minun pelkooni ja sen laimenemiseen suurelta osin vaikutti tämä muutaman asian summa: Olin saanut lisää tietoa ja taitoa, tiesin, kuinka tulkita hevosta ja olin saanut hevosmiestaitoihini lisää hyödyllisiä työkaluja, joita osasin nyt käyttää. Löytyi hevonen, jolla oli sama ongelma kuin minulla - se pelkäsi.
Samalla se opetti ja näytti minulle, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka meitä välillä pelottaakin, kun tiedämme, kuinka toimia.

Molemminpuolinen kumppanuus :)

Kaksi vaihtoehtoa puolisoksi. 

Hän, jonka kanssa joudut aina jännittämään.
Et oikein saa selvää mitä hän tahtoo, ja hän menettää malttinsa heti, kun et tee niin kuin hän tahtoo. Hän päättää aina, kaikesta.
Repii sinua vaatteista ja pitää sinua omassa kodissasi kuin vankilassa. 

Ja sitten hän, jonka kanssa synkkasi heti.
Löytyi yhteinen sävel. Jonka luo menet mielelläsi.
Teet asioita hänen kanssaan omasta halustasi, omasta aloitteestasi. Kumpikin kunnioittaa toista. Käsittelee toista hyvin. 

Kumman kanssa mieluummin solmit läpi elämän kestävän suhteen?

Jos avioero-tilastoja on uskominen, kovin moni tarttuu heti ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Jokainen, joka on joskus eronnut, tietää, ettei se aina ole niin välttämättä kaunista.

Hevonen, joka tulee luo mielellään.
Ihmisen lähelle omasta tahdostaan. On paljon miellyttävämpi kumppani kuin lajitoverinsa, jonka ihminen huonolla käytöksellään ajaa luotaan kauemmas.
Kunpa muistaisimme joka kerta katsoa ajatuksen kanssa tuohon peiliin, mikä hevonen meille on. 

Tahdommeko läpi elämän kestävän suhteen
yhdessä ystävämme kanssa?
Sellaisen jossa molempien on hyvä olla?
Vai allekirjoittaa eropaperit. Kauppakirjan.
Jäädä tyhjälle pihamaalle seisomaan, kun hevoskuljetuskärryn takavalot loittonevat.
Kun se "hullu" hevonen lähtee etsimään itselleen parempaa ihmistä. 

Hullun eli ihmisen, joka ei osannut katsoa peiliin, jäädessä yksin pihamaalle seisomaan.

Raju tilanne

Rajuin tilanne ei ollut itse ratsastusonnettomuus. 

Ei käsistä riistäytynyt tilanne, ei oudosta tilanteesta vauhkoontuva hevonen. Ei vaarallisen kova vauhti, eikä se äkkipysähdys, jolloin matkalipustani tuli maksettu aika täyteen. 

Ei maata pakkasessa kylmällä jäätiköllä kipeän jalkani kanssa.

Rajuin hetki oli päiviä, viikkoja onnettomuuden jälkeen. 

Hetki, jolloin tajusin pelkääväni. 

Hetki jolloin nousin toisen hevosen selkään niin kuin monta kertaa ennenkin, eikä siitä tullutkaan mitään. Ratsastin kyllä. Käyntiä. Maastolenkin niin kuin oli ollut tarkoituskin. Niin kuin monesti ennenkin. 

En nauttinut hetkeäkään. 

Pelkäsin koko ajan, että hevonen lähtee käsistä. 

Tunne, etten hallitse tilannetta, oli niin vahva, että tottakai se vaikutti myös hevoseen. Yhtäkkiä meitä olikin kaksi epävarmaa.

Ja näin kävi kaikkien kanssa, joiden selkään nousin. 

Ei ollut hevosesta kiinni. 

En enää koskaan noussut onnettomuudessani mukana olleen hevosen selkään. En silti pelännyt sitä hevosena. 

Päinvastoin, narun päässä minut valtasi outo tunne, että nyt tunnen tuon hevosen vielä paremmin ja se minut. Käsittämätön rauha ja luottamus valtasi harjaus-tilanteet ja kaikki arkipäiväiset askareet hevosen ympärillä, mitä en ennen ollut kokenut. 

Mutta minkä tahansa hevosen selkään minun olisi pitänyt nousta, aivan sama, kuinka tuttu ja turvallinen se minulle oli ja kuinka paljon olin siihen mennessä ratsastanut, se ei onnistunut.

Suoranainen pakokauhu iski pelkästä ajatuksesta. 

Olin joutunut aiemmin luopumaan luottoystävästäni, elämäni hevosesta, vanhasta ravurista, jonka kärryillä oli aina ollut niin turvallista olla. 

Olin jatkanut rakasta hevosharrastustani naapureiden hevosilla, joilla pystyi ratsastamaan. 

Ainut, etten minä yhtäkkiä pystynytkään.

Ja se oli raju hetki ymmärtää se.

Aloittelija vai ammattilainen? Kumpi sinä olet?

Hevosmaailmassa ihmisistä käytetään eri nimityksiä, kuten "ammattilainen"  tai "aloittelija"
(tai ystävä tai ääliö)
ja näin me hevosihmiset monesti laitamme toisemme eri ryhmiin.
Uskallanko samaan hengenvetoon väittää jopa, että jokainen hevosihminen on joskus ollut aloittelija, joka on toivonut tulevansa ammattilaiseksi?

Nuori tyttö raviradan reunalla yksi ainut ajatus päässään:
"Jonain päivänä minäkin.." 

Tunnistan välittömästi itseni.

Mutta mikä on ero aloittelijan ja ammattilaisen välillä?

Mielsin vuosia, että aloittelija on esimerkiksi ratsastaja, joka alkeiskurssilla vasta muutaman kerran ratsastaneena kokeilee, olisiko harrastus hänelle sopiva.
Joka tarvitsee tämän ammattilaisen opastusta, koska ei osaa vielä paljoa.

Ja ammattilainen taas on ihminen, jolla on näyttää paperi, että on käynyt alan koulua ja valmistunutkin sieltä joskus. 

Kyseenalaistamatta millään tavoin hänen toimintatapojaan tai luonteensa sopivuutta kyseiseen työhön, uskomme hänen ammattitaitoonsa, koska onhan olemassa se paperi.

Vasta perustettuani yrityksen, (joka ei liittynyt hevosiin)
jonka alan olin täysin harrastusteni myötä itseoppinut,
ymmärsin,
ettei ammattilaisuuteen tarvita kuin taito.
Ja aina kaikkea ei voi opetella. Se joko on sinulla tai ei ole.

Ja toisaalta kumoan aiemman sanomalla, että aina voi opetella lisää ja pitää opetella lisää, jos oikeasti tahdot olla hyvä siinä, mitä teet.

Mitä enemmän ikää tulee, saatat huomata, että sinulla on nippu papereita, jotka todistavat sinun olevan ammattilainen vähän joka alalle.
Mutta välttämättä mikään niistä ei ole sinun intohimosi.
Työ, jota nyt teet ja todella hyvin teetkin, saattaa olla sellainen, minne et ole kouluttautunut päivääkään. Silti kuulet olevasi ammattilainen. Harva se päivä.

Aloittelija.
Niin hän, joka menee alkeiskurssille. Mikä sitten ollaan kun mennään jatkokurssille? Jatkaja?
Mitä nimityksiä mahtuu siihen väliin, harmaalle alueelle, mistä ei oikein kukaan tiedä sanoa, milloin ei enää ole aloittelija, muttei ammattilainenkaan? Kun ei koskaan lähtenyt hevoskouluun? Pitää silti tallia tai omistaa hevosia? Opiskeli olemalla hevosten kanssa, tekemällä paljon ja hyvin osaakin. Jopa paremmin kuin jotkut, joilla on se paperi. Luontaisempi tapa toimia.

Onko meillä hänelle nimeä?

Mikäs minä sitten olen?

Ongelmani palatessani vuosien jälkeen hevosten maailmaan oli, etten voi mennä alkeiskurssille, mutten oikein millekään muullekaan kurssille.
Alkeiskurssilla en voi sanoa, etten ole koskaan ratsastanut tai ollut tekemisissä hevosten kanssa, koska olinhan ollut vuosia ja se olisi kyllä huomattu. Silti en tuntenut olevani edes samalla tasolla kuin ensi kertaa hevosen selkään nousevat alkeiskurssilaiset, koska minä en olisi saapunut kurssille yksin - minun mukanani ratsasti pelko. Jäätävän kova pelko. 

Mitä enemmän opin hevosista, elekielestä, hevosmiestaidoista, koko tästä uudesta maailmasta, joka onnettomuuden ja vuosien jälkeen minulle aukeni, ymmärsin olevani aivan aloittelija.
Minä, joka olin vuosia elänyt hevosten kanssa, ratsastanut ja ohjastanut, niin raviradoilla kuin pelloillakin.
Minä, joka tiesin mitä tehdä. Luulin tietäväni. Olinkin yhtäkkiä aloittelija, uudestaan. 

Voin kertoa, että on hienoa olla aloittelija. Jättää kaikki vanha taakse ja ottaa ilolla vastaan kaikki se uusi, mitä olen saamassa. Se on jotain todella arvokasta. Paljon parempaa kuin vanha. Vanha, rakas hevoselämä päivitettynä tähän päivään, tähän elämäntilanteeseen, omaan historiaani sopivaksi.
Voisiko enempää toivoa?

 

Jonkun silmissä saatan jopa olla ammattilainen, josta tuli uudestaan aloittelija. Ja jälleen tämä aloittelija toivoo olevansa jonain päivänä ammattilainen, aivan samalle alalle kuin se nuori tyttökin - hevosalalle. Mutta paljon pehmeämmällä tavalla.

Äkkiä voisi luulla, että aloittelijan ja ammattilaisen ero on todella suuri ja matka heidän kahden välillä mahdottoman pitkä. Ei se ole. Nämä kaksi ovat lopulta yllättävän lähellä toisiaan. Aloittelija, jolla on intohimo, uteliaisuus, halu oppia ja luontaista kykyä on aina parempi ammattilainen kuin ammattilainen, joka on kadottanut innon, halun ja otteen. 

Enää ei taida olla tyttöä raviradan reunalla haaveilemassa. Mutta on nuori nainen, ihailemassa jokaista hevosihmistä, joka haluaa oppia hevosystävästään lisää riippumatta, onko hän tehnyt sitä jo vuosia vai ensimmäistä kertaa.

Oma hevonen?

Muistatteko vielä tytön, joka sai oman hevosen?

Sen tytön, joka olisi voinut aivan hyvin olla minä tai ehkä se olit sinä?

Puoli vuotta sitten palatessani monien vuosien tauon jälkeen hevosen tuoksuiseen maailmaan, halusin "sitten joskus" oman hevosen.
Sellaisen, mikä olisi aivan ehdottomasti pomminvarma, todella hyvin koulutettu, rauhallinen lässykkä, pullaputte ja erittäin ystävällinen rullaturpa, mikä ei hätkähtäisi mitään.
Josta olisi poistettu saaliseläimen leima ja pakoreaktio.
Koska itse olin niin epävarma, pelkäsin.
Kuvittelin, että ainut keino saada yhteinen taival sujumaan, on hankkia kuvailemani kaltainen, hevosta muistuttava, hidasta elämää elävä olento. 

Kenties tunnet jonkun, joka hankki hevosen.
Juuri sellaisen kuin myyjä kuvaili ja vakuutti sen olevan, pomminvarma, jolla pienet lapsetkin ratsastaa ja mikä ei tee pahaa kärpäsellekään.

Sitten tämä joku toi ylpeänä uuden hevosensa kotiin ja ei ehdi viikot vaihtua kuukausiksi, kun ongelmat alkavat.
Niin tuttu stoori. Niin monta kertaa nähty näytelmä.

Onneksi meillä on siinä se hevonen.
On joku, jota syyttää.
"Kun se on tuollainen ja ei se toimi."
"Myyjä valehteli."
Jos pyykinpesukone ei toimi, mitä teet?
Luetko kenties käyttöohjeet uudestaan ja yrität ratkaista ongelman?
Vai päätätkö heti, ettet osaa korjata sitä, et ole koskaan ymmärtänyt koneista mitään?

Miksi pomminvarma lasten ratsu ei toimi uudessa paikassa, uuden omistajan kanssa?
Jokainen meistä on joskus mennyt ensimmäistä päivää uuteen työpaikkaan. Kenties tekemään aivan sitä samaa työtä, johon valmistui hyvin arvosanoin ja jota kenties jo jossain toisessa työpaikassa tuttujen työkavereiden seurassa, tutussa työympäristössä teki suoriutuen todella upeasti vaikeistakin työtehtävistä.
Olet jo todistanut osaavasi, ja hienosti osasitkin.
Mutta sitten tulee uusi työpaikka. Ventovieraat ihmiset. Outo ympäristö. Uudet työskentelytavat. Homma ei lähdekään sujumaan. Ensimmäiset viikot tuntuvat ikuisuudelta, motivaatio saattaa karkailla ja yrität vain pitää pintasi ja sopeutua uuteen tilanteeseen. Toivot kenties pomolta samanlaista arvomaailmaa kuin aikaisempi pomosi noudatti ja ikävöit aikaisempia tuttuja työtapoja.

Saitko kiinni?

Kenties meidän pomminvarma, mutta herkkä lastenratsu sai aiemmassa kodissaan sille sopivan, varman, rehdin kohtelun. Lapset olivat rentoina sen luona ja kenties se oli tottunut asumaan tuossa perheessä hyvin pitkään.

Kenties uusi omistaja oli kaltaiseni epävarma tyttö ja hevonen reagoi tuohon epävarmuuteen, peilasi uudesta peilistään.
Hevonenkin oli kauhuissaan, yhtäkkiä tuki ja turva oli kadonnut ja sen täytyi yksin ratkaista ongelmat. Ei ollut enää kumppania, ei yhdessä tekemistä.

Kun aloin ymmärtämään hevosen elekieltä tai pitäisikö sanoa, että omaa elekieltäni, omaa käyttäytymistäni hevosten kanssa ja reaktioita, huomasin, ettei ole yhden ihmisen hevosia, ei ole ongelmahevosia eikä ole niitä pomminvarmoja hevosia.
On vain hevosia. Kaikki.
Mutta ihmisiä on joka lähtöön:

- epävarmoja

- osaavia 

- määrätietoisia

- pilalle hemmottelijoita

- uteliaita

- opiskelijoita

- kyllä minä tiedän - ihmisiä jne.

Ja ei pidä unohtaa, että joka kerta kun katsot hevostasi, katsot peiliin. Joka kerta, kun hevosesi reagoi ei toivotulla tavalla, syy löytyy lähempää kuin tahdot hyväksyä. Itsestäsi. Ja joka kerta, kun hevosesi toimii toivomallasi tavalla, voit kehua itseäsi.

Oivallus, ettei se pomminvarma pullaputte olisi toiminut minun epävarmuuteni ja arkuuteni kanssa ja että meillä olisi ollut hetkessä hurja määrä ongelmia, tarkoittamatta, etteikö hevonen olisi ollut edellisessä paikkaa pomminvarma. Myyjä ei valehdellut vaan puhui totta, kertoi heidän välisestään suhteestaan.
Ja se, kuinka olen nähnyt "ongelmahevosten"
(kuten moni hevosenomistaja tahtoo nykyään perheenjäsentään nimittää)
toimivan kuin ajatus, kun muuttaa omaa kehonkieltään ja toimintatapojaan, opiskelee lisää,

on saanut minut päättämään, että jos minulla jonain päivänä on oma hevonen, 

sen ei tarvitse olla pomminvarma, tietyn korkuinen, tiettyyn asiaan opetettu, tietyn ikäinen tai -värinen tai -rotuinen.
Ainut mitä sen tarvitsee olla
-olla hevonen.

Ja minä annan sen olla hevonen. Minun paras ystäväni. Perheenjäsen. Ja minä yritän parhaani mukaan oppia ymmärtämään sitä ja kuunnella. Oppia niin kauan, että varmasti osaan kohdella sitä oikeudenmukaisesti, pehmeästi ja ylläpitää sitä herkkyyttä, joka siitä alkujaankin jo valmiina löytyy.
Niin, että meidän kummankin olisi mahdollisimman hyvä olla.

Yhdessä tehden :)

Kumppani, joka päättää aina puolestasi. 

Eikö kuulostakin ihanalta?

Aivan sama, särkeekö sinulla tänään päätä tai oli rankka työpäivä, koska naapureille on jo luvattu, että menette sinne tänään syömään.

Ja sinä, kyllä- juuri sinä- olet syypää, jos nyt teet asiasta ongelman. Sinullahan se kaikki helppous kumppanisi mielestä on, hän on järjestänyt ja sopinut puolestasi kaiken. Sinun ei tarvitse kuin mennä ja syödä hyvin ja muistaa hymyillä, olla kiltisti.  

Meni vuosia, että MINÄ päätin, mitä tahdon milloinkin hevosen kanssa tehdä. En kysynyt kertaakaan, yhdeltäkään niistä, tahtovatko ne tehdä sitä samaa juuri sinä päivänä.
En kysynyt edes, onko niillä hyvä vai huono päivä. 

Jos olin keksinyt vaikkapa jo koulussa, että tänään tahdon käydä ratsastamassa ja hevonen yritti tavatessamme viestittää jo taluttaessa, että tänään kannattaisi vain työskennellä maasta käsin tai suosiolla kysyä huomenna uudestaan, en kuunnellut.
Epäonnistunut ratsastus oli sitten tottakai hevosen vika.
Kenenkäs muunkaan? ;)

Oivallus, josta olen suuresti onnellinen, on yhdessä tekeminen, yhdessä päättäminen.
Ei tämä tarkoita, että hevonen saa viedä minua pitkin ojan pohjia, jos se on sen mielestä juuri tänään kivaa.
Se tarkoittaa, etten enää päätä näkemättä ystävääni, mitä tahdomme tänään tehdä.

Menen ensin sen luo.
Tarkkailen, millä fiiliksellä toinen on. Mikä olo itselläni on. Omakin fiilis voi todellakin muuttua siitä, kun lähdet kotoa ja ajat hevosystävän luo. Matkalla voi sattua jotain ikävää tai mukavaa.
Juuri sen hetken perusteella, kun olemme siinä yhdessä, päätämme yhdessä, mitä tänään tahdomme molemmat tehdä.

Aloitamme keskustelun, kysyn elekielellä esimerkiksi hevosen ollessa irti, tahtooko se tulla luokseni ja se vastaa, monesti tulemalla luo. Kysyn tahtooko se, että kosken siihen. Ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, että meillä on aina oikeus koskea siihen. Eihän silläkään ole oikeus koskea ihmiseen, ellei se saa lupaa. 

Keskustelemme koko ajan, harjatessa, taluttaessa jne.
Hevonen saattaa kysyä seistessään narun päässä paikallaan, saako se liikkua. Se siirtää askeleen verran toista jalkaansa ja jos ihminen ei reagoi, sille on juuri vastattu, että se saa liikkua.
Todella usein juuri tuo liike jää ihmiseltä huomaamatta.
Ja kohta meillä on narun mitallinen ongelmia ja paikallaan pysymätön hevonen.
Pyydän aina hevosta siirtämään jalan takaisin paikalleen, jopa ottamaan pari peruutusaskelta riippuen tilanteesta ja vastaan näin, että en tahtonut vielä liikkua.

Voi olla, että päädymme ratsastusretkelle tai hevonen pääsee kärryjen eteen.
Voi olla, että vain ihmettelemme toisiamme laitumella.
Tärkein on kuitenkin toteutunut, päätimme yhdessä, mitä teimme.

Eikö olisikin mukava nyt mennä kysymään puolisolta, mitä hän tahtoo tehdä?
Kenties hän haluaa vaipua omien harrastuksiensa pariin illaksi ja on huomenna enemmän läsnä perheenne parissa kuin aikoihin ladattuaan akkujaan.
Tai kenties hän juuri tänään tahtoisi käpertyä yhdessä sohvan nurkkaan sinun lempisarjasi pariin. 

Vastavuoroisesti hän alkaa kysymään, mitä sinä tahtoisit tehdä. saatte rikkaan ja antoisan keskustelun aikaan, ja molemmille jää hyvä mieli, mitä sitten päädyttekään tekemään ;)

Aikuistuminen ei tee asioista helpompaa :)

Jokainen meistä on elänyt sen ajan, 

kun vanhempien varoitukset kaikuivat kuuroille korville ja viisaat sanat saivat lähinnä nalkuttavan sävyn korvakäytävissä.

"Vieraiden kyytiin et sitten mene, ole varovainen ja siellä festareilla pysytte sitten yhdessä ja pidätte huolta toisistanne".. jne.

Ja kuinkas kävikään, kun pojat pyysivät viikonloppu-yössä kyytiinsä?

Menitkö?  

Minä ainakin menin ja hauskaa oli.

Nyt ajatellen, jos minulla joskus on tyttöjä, niin heillä ei tule olemaan mitään asiaa poikien kyytiin! ;)

Eikä festareille.

Ja ymmärrän vanhempien huolenkin aivan eri tavalla.

Minäkin olen nykyään huolissani.
Pelkään, että minulle rakkaille ihmisille sattuu jotain pahaa. ja toivon, ettei niin käy.

Kyllä sitä toisaalta on ollut aivan uskomatonta tuuria, ettei ole sattunut pahemmin. Ajatellen vaikkapa hevosharrastusta. Nuori tyttö, lapsi vasta, ja suuri voimakas hevonen.
Mikä yhdistelmä!

Toisaalta ehkäpä juuri se luottamus maailmaa kohtaan, mikä vain lapsella on ja minkä aikuinen menettää, on ollut avain suuren eläimen kanssa. 

Nyt aikuisena sitä ajattelee vähän joka asiasta ensin, mitä kaikkea voi sattua.
On oppinut, että voi oikeasti sattua.

Sitä tahtoisi takaisin sen lapsen huolettomuuden.
Maailma kun ei mistään saa niin suurta luottoa kuin lapselta.

Ajatellen, kuinka vähän lopulta oikeasti osasin ja varsinkin ymmärsin hevosystävääni nuorempana ja kuinka kauan niiden kanssa yhteistä taivalta ehdin kulkea ennen onnettomuutta, antavat hevoset ihmiselle huiman määrän uusia mahdollisuuksia ja anteeksi niin monta kertaa. 

Pitkästynyt kumppani :)

Nuorempana yritimme kilpaa ystävieni kanssa ikuistaa kameraan hetkeä, jolloin hevonen haukotteli.
Jos onnistui, saattoi saada todella hauskoja kuvia suuresta ystävästä, aivan kuin tuo rakas turparulla olisi nauranut.
Ja hauskaa viihdettähän se oli myös haukottelevaa hevosta katsella.

Silloin nuoruudessa ei sen kummemmin pysähtynyt miettimään, MIKSI hevonen haukottelee. Mitä se viestii?

Joka kerta se oli nopealla ajatuksella kuitattu; 

" Sitä väsyttää" tai " Sillä on tylsää".

Vasta aikuisena, palatessani pelko mukanani takaisin hevosten maailmaan ja löydettyäni täysin oikean ihmisen kulkemaan uuden alun mukanani, opin häneltä hevosen alkaessa yhtäkkiä kovasti haukottelemaan läheisyydessäni, että se oli hevosen keino purkaa minusta säteilevää jännitystä ja pelkoa, sille hämmentävää tilannetta.

Jälkikäteen miettien nuoruuteni haukottelevia hevosia, ei ollut tavatonta, että ne alkoivat haukotella esimerkiksi niille uusissa tilanteissa.

Joku toinen hevonen taas haukottelun sijasta otti laitumellaan pienen spurtin kohtaamisemme jälkeen. 

Molemmat tekivät nämä kaksi eri asiaa samasta syystä.

Opin, että jokaisella hevosen liikkeellä ja eleellä on tarkoitus. Hevoslaumassa höyhenen kevyt hännän heilautus laiduntamisen lomassa ei välttämättä olekaan lähtöpassit kärpäsille vaan merkki laumatoverille pysytellä loitommalla.

Aivan samalla tavalla kuin ihmisen rauhallinen käden heilautus, kun tahdomme hevosen siirtyvän loitommalle.
Meillä kun sitä häntää ei ole.

Todella kiehtova maailma, mikä avautuu sitä enemmän, mitä enemmän käyttää aikaa seuraten laiduntavaa laumaa, opiskellen lisää.

Keskustelun taito :)

On tärkeää osata puhua.
Vielä tärkeämpää on kuitenkin osata kuunnella.
Milloin viimeksi olet oikeasti kuunnellut, mitä toisella on sanottavaa?
Ilman, että olet keskeyttänyt, lopettanut lauseita puolesta ja yrittänyt ratkaista ongelmia, mitä ei ollutkaan olemassa?

Milloin viimeksi olet oikeasti ollut läsnä?
Katsonut lapsesi sädehtiviä silmiä puhelimesi sijasta, kun pieni ihme yrittää saada huomiosi ja kertoa sinulle, mitä hänelle kuuluu? 

Ja vaikka kuinka tahtoisit olla läsnä, ajatukset karkaavat heti kun veräjä unohtuu auki.
Voi olla, etteivät ne anna enää uudestaan kiinni.
Kun menetät hetken, toista samanlaista ei enää tule.
Se on yllättävän vaikeaa - olla läsnä.

Hevonen on siitä upea eläin, että se jos mikä, opettaa meille läsnäolon taitoa mitä parhaiten, kun annamme sille vain siihen mahdollisuuden.
Oikea parisuhde-terapeutti.
Sen kylkeen on painettu hevosen kokoisilla kirjaimilla
"Kommunikoi".
Keskustele asioista, puhu ja ennen kaikkea kuuntele, mitä toisella on sanottavaa. 

Näin vältyt ongelmilta tai ainakin saat huikean määrän työkaluja lisää niiden ratkaisemiseksi. 

Ongelmamme hevosen kanssa johtuvat siitä, ettemmme ymmärrä, mitä ne yrittävät meille kertoa. Emme ymmärrä, emmekä kuuntele. Aivan samalla tavalla kuin vaikkapa parisuhteessakin.
Kuvittelemme tietävämme, mitä toinen ajattelee tai tahtoo, muttemme kysy, onko todella näin.
Hevoselle viestitämme liudan elekieltämme tiedostamattamme, jota taas hevonen yrittää parhaansa mukaan tulkita ja toimia sen mukaan.
Me keskustelemme hevosen kanssa koko ajan. Viedessämme vettä, taluttaessamme tarhaan, kiertäessämme laitumella aitoja tarkistaen. Monena sellaisena hetkenä, kun emme tiedosta itse puhuvamme, hevonen kuuntelee.
Tahdoimme tai emme.
Ja usein taas kun hevonen puhuu, ihminen ei kuuntele. 

Ongelma on lähempänä kuin arvaakaan. Itsessä.
Ihmisessä.
Hevosta on helppo syyttää
- näin on saatu tehtyä kuuluisaksi paljon käytetty sana-

Ongelmahevonen. 

Niin paljon kuin minulla on ollut ongelmia hevosten kanssa, en ole tavannut koskaan ongelmahevosta.
Ihmisiä, joilla on ongelmia, joko hevosen kanssa tai ilman, olen tavannut sitäkin enemmän.

Itseni mukaan lukien.

Toista on niin paljon helpompi syyttää kuin myöntää itselleen saati muille, että on vaikeaa olla läsnä, on vaikeaa keskittyä kuuntelemaan ja on vaikeaa ymmärtää.
Myöntää, että pelkää.

 Suhteessa on helppo vierittää syy toisen harteille, unohtaa, että toinen on peilisi.
Hevonenkin peilaa sinua koko ajan.
Jos jokin asia ei toimi, pysähdy ja mieti, mitä voisit itse tehdä erilailla.
Saat kiitoksen nopeammin kuin ehdit ymmärtää ansainneesi sen.

Jotta voimme ymmärtää toisiamme, täytyy meillä olla yhteinen kieli, taito keskustella ja kyky ymmärtää.

Hevosen kanssa se on elekieli.
Hevonen sen jo osaa, ihmisen se täytyy opetella.
Väitän että kyseinen kielikurssi on elämäsi kieli-opinnoista eniten antavin ja opettavin.
Ja opettajasi, tässä tapauksessa hevoset, jaksavat joka kerta kärsivällisesti muistuttaa sinua ja opastaa, kun meinaa mennä väärin, koko teidän yhteisen elämän ajan.

Uusi alku :)

Olipa kerran epävarma tyttö, joka sai oman hevosen. 

Se tyttö en ollut minä, mutta se olisin aivan yhtä hyvin voinut olla minä. 

Kuin peiliin olisi katsonut.

Ymmärsin, etten ole ainut, joka pelkää.
Joka on joskus ollut epävarma.
Eikä ole tiennyt, mitä tehdä.

"Hevosmaailmassa" 

on yllättävän paljon ihmisiä, jotka pelkäävät tuota suurta ystäväänsä, ovat epävarmoja ja arkoja.
Harrastajia, hevosten parissa työskenteleviä ja hevosenomistajia.

Monelle on sattunut jokin haaveri suuren eläimen kanssa tai ainakin ollut läheltä piti tilanteita.
Ne tahdistavat sydämen aina uudestaan.
Voiko joku todellakin sanoa, ettei näin ole päässyt käymään?

Tahdon kertoa heille kaikille, että niihin hetkiin löytyy apua, kun elämä suuren eläinystävän kanssa käy epämukavaksi.
Kun nautinnollinen ja rentouttava maastolenkki muuttuu kauhuelokuvaksi ja painajaiseksi, josta ei tunnu heräävän.
Toivon, että blogini ja tarinani rohkaisee sinua voittamaan pelkosi, löytämään keinosi ja auttajasi.
- Hakemaan apua, silloin kun sitä tarvitset.

Ennen kaikkea ymmärtämään suurta ystävääsi ja saamaan takaisin entistä ehompana sen, minkä luulit lopullisesti menettäneesi.
Minulla siihen meni 15 vuotta.
Ja matka on vasta alkanut.