Oma hevonen?

Muistatteko vielä tytön, joka sai oman hevosen?

Sen tytön, joka olisi voinut aivan hyvin olla minä tai ehkä se olit sinä?

Puoli vuotta sitten palatessani monien vuosien tauon jälkeen hevosen tuoksuiseen maailmaan, halusin "sitten joskus" oman hevosen.
Sellaisen, mikä olisi aivan ehdottomasti pomminvarma, todella hyvin koulutettu, rauhallinen lässykkä, pullaputte ja erittäin ystävällinen rullaturpa, mikä ei hätkähtäisi mitään.
Josta olisi poistettu saaliseläimen leima ja pakoreaktio.
Koska itse olin niin epävarma, pelkäsin.
Kuvittelin, että ainut keino saada yhteinen taival sujumaan, on hankkia kuvailemani kaltainen, hevosta muistuttava, hidasta elämää elävä olento. 

Kenties tunnet jonkun, joka hankki hevosen.
Juuri sellaisen kuin myyjä kuvaili ja vakuutti sen olevan, pomminvarma, jolla pienet lapsetkin ratsastaa ja mikä ei tee pahaa kärpäsellekään.

Sitten tämä joku toi ylpeänä uuden hevosensa kotiin ja ei ehdi viikot vaihtua kuukausiksi, kun ongelmat alkavat.
Niin tuttu stoori. Niin monta kertaa nähty näytelmä.

Onneksi meillä on siinä se hevonen.
On joku, jota syyttää.
"Kun se on tuollainen ja ei se toimi."
"Myyjä valehteli."
Jos pyykinpesukone ei toimi, mitä teet?
Luetko kenties käyttöohjeet uudestaan ja yrität ratkaista ongelman?
Vai päätätkö heti, ettet osaa korjata sitä, et ole koskaan ymmärtänyt koneista mitään?

Miksi pomminvarma lasten ratsu ei toimi uudessa paikassa, uuden omistajan kanssa?
Jokainen meistä on joskus mennyt ensimmäistä päivää uuteen työpaikkaan. Kenties tekemään aivan sitä samaa työtä, johon valmistui hyvin arvosanoin ja jota kenties jo jossain toisessa työpaikassa tuttujen työkavereiden seurassa, tutussa työympäristössä teki suoriutuen todella upeasti vaikeistakin työtehtävistä.
Olet jo todistanut osaavasi, ja hienosti osasitkin.
Mutta sitten tulee uusi työpaikka. Ventovieraat ihmiset. Outo ympäristö. Uudet työskentelytavat. Homma ei lähdekään sujumaan. Ensimmäiset viikot tuntuvat ikuisuudelta, motivaatio saattaa karkailla ja yrität vain pitää pintasi ja sopeutua uuteen tilanteeseen. Toivot kenties pomolta samanlaista arvomaailmaa kuin aikaisempi pomosi noudatti ja ikävöit aikaisempia tuttuja työtapoja.

Saitko kiinni?

Kenties meidän pomminvarma, mutta herkkä lastenratsu sai aiemmassa kodissaan sille sopivan, varman, rehdin kohtelun. Lapset olivat rentoina sen luona ja kenties se oli tottunut asumaan tuossa perheessä hyvin pitkään.

Kenties uusi omistaja oli kaltaiseni epävarma tyttö ja hevonen reagoi tuohon epävarmuuteen, peilasi uudesta peilistään.
Hevonenkin oli kauhuissaan, yhtäkkiä tuki ja turva oli kadonnut ja sen täytyi yksin ratkaista ongelmat. Ei ollut enää kumppania, ei yhdessä tekemistä.

Kun aloin ymmärtämään hevosen elekieltä tai pitäisikö sanoa, että omaa elekieltäni, omaa käyttäytymistäni hevosten kanssa ja reaktioita, huomasin, ettei ole yhden ihmisen hevosia, ei ole ongelmahevosia eikä ole niitä pomminvarmoja hevosia.
On vain hevosia. Kaikki.
Mutta ihmisiä on joka lähtöön:

- epävarmoja

- osaavia 

- määrätietoisia

- pilalle hemmottelijoita

- uteliaita

- opiskelijoita

- kyllä minä tiedän - ihmisiä jne.

Ja ei pidä unohtaa, että joka kerta kun katsot hevostasi, katsot peiliin. Joka kerta, kun hevosesi reagoi ei toivotulla tavalla, syy löytyy lähempää kuin tahdot hyväksyä. Itsestäsi. Ja joka kerta, kun hevosesi toimii toivomallasi tavalla, voit kehua itseäsi.

Oivallus, ettei se pomminvarma pullaputte olisi toiminut minun epävarmuuteni ja arkuuteni kanssa ja että meillä olisi ollut hetkessä hurja määrä ongelmia, tarkoittamatta, etteikö hevonen olisi ollut edellisessä paikkaa pomminvarma. Myyjä ei valehdellut vaan puhui totta, kertoi heidän välisestään suhteestaan.
Ja se, kuinka olen nähnyt "ongelmahevosten"
(kuten moni hevosenomistaja tahtoo nykyään perheenjäsentään nimittää)
toimivan kuin ajatus, kun muuttaa omaa kehonkieltään ja toimintatapojaan, opiskelee lisää,

on saanut minut päättämään, että jos minulla jonain päivänä on oma hevonen, 

sen ei tarvitse olla pomminvarma, tietyn korkuinen, tiettyyn asiaan opetettu, tietyn ikäinen tai -värinen tai -rotuinen.
Ainut mitä sen tarvitsee olla
-olla hevonen.

Ja minä annan sen olla hevonen. Minun paras ystäväni. Perheenjäsen. Ja minä yritän parhaani mukaan oppia ymmärtämään sitä ja kuunnella. Oppia niin kauan, että varmasti osaan kohdella sitä oikeudenmukaisesti, pehmeästi ja ylläpitää sitä herkkyyttä, joka siitä alkujaankin jo valmiina löytyy.
Niin, että meidän kummankin olisi mahdollisimman hyvä olla.