Kaksi arkajalkaa :)

Kaksi arkajalkaa = kuusi paikalta pakenevaa jalkaa.
Minun ja hevosen.
Sanotaan, ettei arka ihminen ja arka hevonen ole hyvä yhtälö. En väitä, etteikö se olisi totta. Olen nähnyt liian monta kertaa sen olevan totta. On se arka ihminen minä tai olet se sinä, eihän siitä mitään tule. Ei välttämättä satu mitään.
Mutta jumitutaan paikalleen, ei päästä eteen päin. Ei uskalla.

Olin ollut muutaman kuukauden ammattilaisen opissa palaamassa takaisin hevosmaailmaan onnettomuuteni ja pitkän tauon jälkeen nyt aikuisiällä, kun lähipiiriini ilmestyi hyvin herkkä ja säikky hevonen.
Siihen hetkeen minun pahin painajaiseni, ajattelin.
Minä, joka pelkäsin yli kaiken, että hevonen lähtee käsistä, en todellakaan tiennyt tarvitsevani narun päässä säikkyvää montaa sataa kiloa.
Olin kuvitellut, että joku varma pullaputte on se minun juttuni, jos sekään. Olisin minä siihen pullaputteenkin saanut epävarmuuteni tartutettua. Se olisi sitä ehkä sietänyt vain enemmän kuin herkempi.

Rohkenin kuitenkin aloittaa maastakäsin-työskentelyn tämän herkän ja säpsyn hevosen kanssa sillä ajatuksella, josko jonain päivänä rohkenisin nousta sen selkään.
Aluksi laitumella, annoin sen tulla luo, jos se halusi tulla ja yleensä se halusi. Käytin ammattilaiselta saamiani oppeja kehonkielestä. Koskin. Lyhyitä hetkiä aluksi. Yritin muistaa hengittää. Lopetin onnistumiseen ja tulin pois.

Hyvin pian kävi selväksi, että hevonen aivan oikeasti säikkyy. Heti oli selvää, etten todellakaan sellaisen selkään mene.
Jännitin hurjasti, kun talutin hevosta. Aluksi aidatulla alueella. Epävarmana en osannut aina tulkita hevosen ilmeitä. Se aisti tunnetilani, kehonkieleni, kokeili, luimi. Jännitin. Pelkäsin. Käykö se päälle.
Ihmisessä voi olla uskomattoman tiukassa se, että hevonen käy päälle tai lähtee käsistä, kun ihminen niin on päättänyt. On vaatinut hurjasti töitä ja aikaa opetella siitä irti ja yhäkin vain saan oikeasti keskittyä, ettei ajatus saa liikaa valtaa.

Sitten se tapahtui. Eräänä päivänä.
Se, mitä kaikkein eniten olin pelännyt. Talutin hevosta pellolla olevan peräkärryn ohi ja hevonen säikähti kärryä. Pysähtyi. Kasvoi montakymmentä senttiä ja tuntui julmetun isolta. Pää koholla, kaikki lihakset jännittyneinä, valmiina pakenemaan. Minun ei tarvitse kuvailla itseäni. Olin aivan samalla tavoin kuin hevonen. Unohdin hengittää. Sydän jätti lyömättä.

Hevonen alkoi peruuttaa. Naru kiristyi.
Ehdin ajatella, hyppääkö se pystyyn. Jostain alitajunnasta tuli ammattilaisen ohje, etten jää köydenveto-kilpailuun ison eläimen kanssa, silloin häviän aina.
Ainut suunta, jonne hevonen pyrki liikkumaan, oli taakse päin. Päätin, että mennään vain. Mutta minä päätän, kuinka kauan peruutetaan ja vasta kun minä pyydän, saa pysähtyä. Niinpä peruutimme. Ja lopulta pysähdyimme. Kyllä. Pysähdyimme. Emme sinkoutuneet minnekään kuuta kiertävälle radalle. Vaan seisoimme molemmat hiljaa paikallamme. Vedimme syvään henkeä ja varmasti kumpikin ajatteli " Huh, jäätiin henkiin".

Tiesin, jos en nyt veisi hevosta kärryn ohi, en veisi sitä koskaan muulloinkaan. Otin jo käyttämäni ja hyväksi kokemani peruutus-työkalun käyttöön. Vein hevosta kohti kärryä ja yritin ennakoida sen kehonkielestä, milloin aletaan olla pelkorajan lähellä ja pyysin sitä pysähtymään ennen kuin se löi itse liinat kiinni. Jos kuitenkin kävi niin, että se ehti itse pysähtyä ja jopa peruuttaa, käskin sitä peruuttamaan ja vasta luvalla sai pysähtyä.

Pienin askelin etenimme niin, että lopulta olimme haistelemassa hirviötämme. Kolistelin kärryä kaikin keinoin mitä keksin, niin kauan, ettei se enää aiheuttanut säpsymistä hevosessa. Jos tarvitsi, käytin peruuttamista.
Samalla tyylillä hoidimme pihalla olleet pari muutakin mörköä.

Tämä oli käännekohta. Toi huimasti itseluottamusta ja näytti, että tiedän sittenkin, kuinka toimia, kun tulee "tilanne". Saan sen haltuun. Innostuin niin, että aloin ideoimaan lisää mörköjä ja totuttamaan hevosta niihin. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Minun pelkooni ja sen laimenemiseen suurelta osin vaikutti tämä muutaman asian summa: Olin saanut lisää tietoa ja taitoa, tiesin, kuinka tulkita hevosta ja olin saanut hevosmiestaitoihini lisää hyödyllisiä työkaluja, joita osasin nyt käyttää. Löytyi hevonen, jolla oli sama ongelma kuin minulla - se pelkäsi.
Samalla se opetti ja näytti minulle, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka meitä välillä pelottaakin, kun tiedämme, kuinka toimia.