Yhdessä tehden :)

Kumppani, joka päättää aina puolestasi. 

Eikö kuulostakin ihanalta?

Aivan sama, särkeekö sinulla tänään päätä tai oli rankka työpäivä, koska naapureille on jo luvattu, että menette sinne tänään syömään.

Ja sinä, kyllä- juuri sinä- olet syypää, jos nyt teet asiasta ongelman. Sinullahan se kaikki helppous kumppanisi mielestä on, hän on järjestänyt ja sopinut puolestasi kaiken. Sinun ei tarvitse kuin mennä ja syödä hyvin ja muistaa hymyillä, olla kiltisti.  

Meni vuosia, että MINÄ päätin, mitä tahdon milloinkin hevosen kanssa tehdä. En kysynyt kertaakaan, yhdeltäkään niistä, tahtovatko ne tehdä sitä samaa juuri sinä päivänä.
En kysynyt edes, onko niillä hyvä vai huono päivä. 

Jos olin keksinyt vaikkapa jo koulussa, että tänään tahdon käydä ratsastamassa ja hevonen yritti tavatessamme viestittää jo taluttaessa, että tänään kannattaisi vain työskennellä maasta käsin tai suosiolla kysyä huomenna uudestaan, en kuunnellut.
Epäonnistunut ratsastus oli sitten tottakai hevosen vika.
Kenenkäs muunkaan? ;)

Oivallus, josta olen suuresti onnellinen, on yhdessä tekeminen, yhdessä päättäminen.
Ei tämä tarkoita, että hevonen saa viedä minua pitkin ojan pohjia, jos se on sen mielestä juuri tänään kivaa.
Se tarkoittaa, etten enää päätä näkemättä ystävääni, mitä tahdomme tänään tehdä.

Menen ensin sen luo.
Tarkkailen, millä fiiliksellä toinen on. Mikä olo itselläni on. Omakin fiilis voi todellakin muuttua siitä, kun lähdet kotoa ja ajat hevosystävän luo. Matkalla voi sattua jotain ikävää tai mukavaa.
Juuri sen hetken perusteella, kun olemme siinä yhdessä, päätämme yhdessä, mitä tänään tahdomme molemmat tehdä.

Aloitamme keskustelun, kysyn elekielellä esimerkiksi hevosen ollessa irti, tahtooko se tulla luokseni ja se vastaa, monesti tulemalla luo. Kysyn tahtooko se, että kosken siihen. Ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, että meillä on aina oikeus koskea siihen. Eihän silläkään ole oikeus koskea ihmiseen, ellei se saa lupaa. 

Keskustelemme koko ajan, harjatessa, taluttaessa jne.
Hevonen saattaa kysyä seistessään narun päässä paikallaan, saako se liikkua. Se siirtää askeleen verran toista jalkaansa ja jos ihminen ei reagoi, sille on juuri vastattu, että se saa liikkua.
Todella usein juuri tuo liike jää ihmiseltä huomaamatta.
Ja kohta meillä on narun mitallinen ongelmia ja paikallaan pysymätön hevonen.
Pyydän aina hevosta siirtämään jalan takaisin paikalleen, jopa ottamaan pari peruutusaskelta riippuen tilanteesta ja vastaan näin, että en tahtonut vielä liikkua.

Voi olla, että päädymme ratsastusretkelle tai hevonen pääsee kärryjen eteen.
Voi olla, että vain ihmettelemme toisiamme laitumella.
Tärkein on kuitenkin toteutunut, päätimme yhdessä, mitä teimme.

Eikö olisikin mukava nyt mennä kysymään puolisolta, mitä hän tahtoo tehdä?
Kenties hän haluaa vaipua omien harrastuksiensa pariin illaksi ja on huomenna enemmän läsnä perheenne parissa kuin aikoihin ladattuaan akkujaan.
Tai kenties hän juuri tänään tahtoisi käpertyä yhdessä sohvan nurkkaan sinun lempisarjasi pariin. 

Vastavuoroisesti hän alkaa kysymään, mitä sinä tahtoisit tehdä. saatte rikkaan ja antoisan keskustelun aikaan, ja molemmille jää hyvä mieli, mitä sitten päädyttekään tekemään ;)

Aikuistuminen ei tee asioista helpompaa :)

Jokainen meistä on elänyt sen ajan, 

kun vanhempien varoitukset kaikuivat kuuroille korville ja viisaat sanat saivat lähinnä nalkuttavan sävyn korvakäytävissä.

"Vieraiden kyytiin et sitten mene, ole varovainen ja siellä festareilla pysytte sitten yhdessä ja pidätte huolta toisistanne".. jne.

Ja kuinkas kävikään, kun pojat pyysivät viikonloppu-yössä kyytiinsä?

Menitkö?  

Minä ainakin menin ja hauskaa oli.

Nyt ajatellen, jos minulla joskus on tyttöjä, niin heillä ei tule olemaan mitään asiaa poikien kyytiin! ;)

Eikä festareille.

Ja ymmärrän vanhempien huolenkin aivan eri tavalla.

Minäkin olen nykyään huolissani.
Pelkään, että minulle rakkaille ihmisille sattuu jotain pahaa. ja toivon, ettei niin käy.

Kyllä sitä toisaalta on ollut aivan uskomatonta tuuria, ettei ole sattunut pahemmin. Ajatellen vaikkapa hevosharrastusta. Nuori tyttö, lapsi vasta, ja suuri voimakas hevonen.
Mikä yhdistelmä!

Toisaalta ehkäpä juuri se luottamus maailmaa kohtaan, mikä vain lapsella on ja minkä aikuinen menettää, on ollut avain suuren eläimen kanssa. 

Nyt aikuisena sitä ajattelee vähän joka asiasta ensin, mitä kaikkea voi sattua.
On oppinut, että voi oikeasti sattua.

Sitä tahtoisi takaisin sen lapsen huolettomuuden.
Maailma kun ei mistään saa niin suurta luottoa kuin lapselta.

Ajatellen, kuinka vähän lopulta oikeasti osasin ja varsinkin ymmärsin hevosystävääni nuorempana ja kuinka kauan niiden kanssa yhteistä taivalta ehdin kulkea ennen onnettomuutta, antavat hevoset ihmiselle huiman määrän uusia mahdollisuuksia ja anteeksi niin monta kertaa. 

Pitkästynyt kumppani :)

Nuorempana yritimme kilpaa ystävieni kanssa ikuistaa kameraan hetkeä, jolloin hevonen haukotteli.
Jos onnistui, saattoi saada todella hauskoja kuvia suuresta ystävästä, aivan kuin tuo rakas turparulla olisi nauranut.
Ja hauskaa viihdettähän se oli myös haukottelevaa hevosta katsella.

Silloin nuoruudessa ei sen kummemmin pysähtynyt miettimään, MIKSI hevonen haukottelee. Mitä se viestii?

Joka kerta se oli nopealla ajatuksella kuitattu; 

" Sitä väsyttää" tai " Sillä on tylsää".

Vasta aikuisena, palatessani pelko mukanani takaisin hevosten maailmaan ja löydettyäni täysin oikean ihmisen kulkemaan uuden alun mukanani, opin häneltä hevosen alkaessa yhtäkkiä kovasti haukottelemaan läheisyydessäni, että se oli hevosen keino purkaa minusta säteilevää jännitystä ja pelkoa, sille hämmentävää tilannetta.

Jälkikäteen miettien nuoruuteni haukottelevia hevosia, ei ollut tavatonta, että ne alkoivat haukotella esimerkiksi niille uusissa tilanteissa.

Joku toinen hevonen taas haukottelun sijasta otti laitumellaan pienen spurtin kohtaamisemme jälkeen. 

Molemmat tekivät nämä kaksi eri asiaa samasta syystä.

Opin, että jokaisella hevosen liikkeellä ja eleellä on tarkoitus. Hevoslaumassa höyhenen kevyt hännän heilautus laiduntamisen lomassa ei välttämättä olekaan lähtöpassit kärpäsille vaan merkki laumatoverille pysytellä loitommalla.

Aivan samalla tavalla kuin ihmisen rauhallinen käden heilautus, kun tahdomme hevosen siirtyvän loitommalle.
Meillä kun sitä häntää ei ole.

Todella kiehtova maailma, mikä avautuu sitä enemmän, mitä enemmän käyttää aikaa seuraten laiduntavaa laumaa, opiskellen lisää.

Keskustelun taito :)

On tärkeää osata puhua.
Vielä tärkeämpää on kuitenkin osata kuunnella.
Milloin viimeksi olet oikeasti kuunnellut, mitä toisella on sanottavaa?
Ilman, että olet keskeyttänyt, lopettanut lauseita puolesta ja yrittänyt ratkaista ongelmia, mitä ei ollutkaan olemassa?

Milloin viimeksi olet oikeasti ollut läsnä?
Katsonut lapsesi sädehtiviä silmiä puhelimesi sijasta, kun pieni ihme yrittää saada huomiosi ja kertoa sinulle, mitä hänelle kuuluu? 

Ja vaikka kuinka tahtoisit olla läsnä, ajatukset karkaavat heti kun veräjä unohtuu auki.
Voi olla, etteivät ne anna enää uudestaan kiinni.
Kun menetät hetken, toista samanlaista ei enää tule.
Se on yllättävän vaikeaa - olla läsnä.

Hevonen on siitä upea eläin, että se jos mikä, opettaa meille läsnäolon taitoa mitä parhaiten, kun annamme sille vain siihen mahdollisuuden.
Oikea parisuhde-terapeutti.
Sen kylkeen on painettu hevosen kokoisilla kirjaimilla
"Kommunikoi".
Keskustele asioista, puhu ja ennen kaikkea kuuntele, mitä toisella on sanottavaa. 

Näin vältyt ongelmilta tai ainakin saat huikean määrän työkaluja lisää niiden ratkaisemiseksi. 

Ongelmamme hevosen kanssa johtuvat siitä, ettemmme ymmärrä, mitä ne yrittävät meille kertoa. Emme ymmärrä, emmekä kuuntele. Aivan samalla tavalla kuin vaikkapa parisuhteessakin.
Kuvittelemme tietävämme, mitä toinen ajattelee tai tahtoo, muttemme kysy, onko todella näin.
Hevoselle viestitämme liudan elekieltämme tiedostamattamme, jota taas hevonen yrittää parhaansa mukaan tulkita ja toimia sen mukaan.
Me keskustelemme hevosen kanssa koko ajan. Viedessämme vettä, taluttaessamme tarhaan, kiertäessämme laitumella aitoja tarkistaen. Monena sellaisena hetkenä, kun emme tiedosta itse puhuvamme, hevonen kuuntelee.
Tahdoimme tai emme.
Ja usein taas kun hevonen puhuu, ihminen ei kuuntele. 

Ongelma on lähempänä kuin arvaakaan. Itsessä.
Ihmisessä.
Hevosta on helppo syyttää
- näin on saatu tehtyä kuuluisaksi paljon käytetty sana-

Ongelmahevonen. 

Niin paljon kuin minulla on ollut ongelmia hevosten kanssa, en ole tavannut koskaan ongelmahevosta.
Ihmisiä, joilla on ongelmia, joko hevosen kanssa tai ilman, olen tavannut sitäkin enemmän.

Itseni mukaan lukien.

Toista on niin paljon helpompi syyttää kuin myöntää itselleen saati muille, että on vaikeaa olla läsnä, on vaikeaa keskittyä kuuntelemaan ja on vaikeaa ymmärtää.
Myöntää, että pelkää.

 Suhteessa on helppo vierittää syy toisen harteille, unohtaa, että toinen on peilisi.
Hevonenkin peilaa sinua koko ajan.
Jos jokin asia ei toimi, pysähdy ja mieti, mitä voisit itse tehdä erilailla.
Saat kiitoksen nopeammin kuin ehdit ymmärtää ansainneesi sen.

Jotta voimme ymmärtää toisiamme, täytyy meillä olla yhteinen kieli, taito keskustella ja kyky ymmärtää.

Hevosen kanssa se on elekieli.
Hevonen sen jo osaa, ihmisen se täytyy opetella.
Väitän että kyseinen kielikurssi on elämäsi kieli-opinnoista eniten antavin ja opettavin.
Ja opettajasi, tässä tapauksessa hevoset, jaksavat joka kerta kärsivällisesti muistuttaa sinua ja opastaa, kun meinaa mennä väärin, koko teidän yhteisen elämän ajan.

Uusi alku :)

Olipa kerran epävarma tyttö, joka sai oman hevosen. 

Se tyttö en ollut minä, mutta se olisin aivan yhtä hyvin voinut olla minä. 

Kuin peiliin olisi katsonut.

Ymmärsin, etten ole ainut, joka pelkää.
Joka on joskus ollut epävarma.
Eikä ole tiennyt, mitä tehdä.

"Hevosmaailmassa" 

on yllättävän paljon ihmisiä, jotka pelkäävät tuota suurta ystäväänsä, ovat epävarmoja ja arkoja.
Harrastajia, hevosten parissa työskenteleviä ja hevosenomistajia.

Monelle on sattunut jokin haaveri suuren eläimen kanssa tai ainakin ollut läheltä piti tilanteita.
Ne tahdistavat sydämen aina uudestaan.
Voiko joku todellakin sanoa, ettei näin ole päässyt käymään?

Tahdon kertoa heille kaikille, että niihin hetkiin löytyy apua, kun elämä suuren eläinystävän kanssa käy epämukavaksi.
Kun nautinnollinen ja rentouttava maastolenkki muuttuu kauhuelokuvaksi ja painajaiseksi, josta ei tunnu heräävän.
Toivon, että blogini ja tarinani rohkaisee sinua voittamaan pelkosi, löytämään keinosi ja auttajasi.
- Hakemaan apua, silloin kun sitä tarvitset.

Ennen kaikkea ymmärtämään suurta ystävääsi ja saamaan takaisin entistä ehompana sen, minkä luulit lopullisesti menettäneesi.
Minulla siihen meni 15 vuotta.
Ja matka on vasta alkanut.