Rajuin tilanne ei ollut itse ratsastusonnettomuus.
Ei käsistä riistäytynyt tilanne, ei oudosta tilanteesta vauhkoontuva hevonen. Ei vaarallisen kova vauhti, eikä se äkkipysähdys, jolloin matkalipustani tuli maksettu aika täyteen.
Ei maata pakkasessa kylmällä jäätiköllä kipeän jalkani kanssa.
Rajuin hetki oli päiviä, viikkoja onnettomuuden jälkeen.
Hetki, jolloin tajusin pelkääväni.
Hetki jolloin nousin toisen hevosen selkään niin kuin monta kertaa ennenkin, eikä siitä tullutkaan mitään. Ratsastin kyllä. Käyntiä. Maastolenkin niin kuin oli ollut tarkoituskin. Niin kuin monesti ennenkin.
En nauttinut hetkeäkään.
Pelkäsin koko ajan, että hevonen lähtee käsistä.
Tunne, etten hallitse tilannetta, oli niin vahva, että tottakai se vaikutti myös hevoseen. Yhtäkkiä meitä olikin kaksi epävarmaa.
Ja näin kävi kaikkien kanssa, joiden selkään nousin.
Ei ollut hevosesta kiinni.
En enää koskaan noussut onnettomuudessani mukana olleen hevosen selkään. En silti pelännyt sitä hevosena.
Päinvastoin, narun päässä minut valtasi outo tunne, että nyt tunnen tuon hevosen vielä paremmin ja se minut. Käsittämätön rauha ja luottamus valtasi harjaus-tilanteet ja kaikki arkipäiväiset askareet hevosen ympärillä, mitä en ennen ollut kokenut.
Mutta minkä tahansa hevosen selkään minun olisi pitänyt nousta, aivan sama, kuinka tuttu ja turvallinen se minulle oli ja kuinka paljon olin siihen mennessä ratsastanut, se ei onnistunut.
Suoranainen pakokauhu iski pelkästä ajatuksesta.
Olin joutunut aiemmin luopumaan luottoystävästäni, elämäni hevosesta, vanhasta ravurista, jonka kärryillä oli aina ollut niin turvallista olla.
Olin jatkanut rakasta hevosharrastustani naapureiden hevosilla, joilla pystyi ratsastamaan.
Ainut, etten minä yhtäkkiä pystynytkään.
Ja se oli raju hetki ymmärtää se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti