Raju tilanne

Rajuin tilanne ei ollut itse ratsastusonnettomuus. 

Ei käsistä riistäytynyt tilanne, ei oudosta tilanteesta vauhkoontuva hevonen. Ei vaarallisen kova vauhti, eikä se äkkipysähdys, jolloin matkalipustani tuli maksettu aika täyteen. 

Ei maata pakkasessa kylmällä jäätiköllä kipeän jalkani kanssa.

Rajuin hetki oli päiviä, viikkoja onnettomuuden jälkeen. 

Hetki, jolloin tajusin pelkääväni. 

Hetki jolloin nousin toisen hevosen selkään niin kuin monta kertaa ennenkin, eikä siitä tullutkaan mitään. Ratsastin kyllä. Käyntiä. Maastolenkin niin kuin oli ollut tarkoituskin. Niin kuin monesti ennenkin. 

En nauttinut hetkeäkään. 

Pelkäsin koko ajan, että hevonen lähtee käsistä. 

Tunne, etten hallitse tilannetta, oli niin vahva, että tottakai se vaikutti myös hevoseen. Yhtäkkiä meitä olikin kaksi epävarmaa.

Ja näin kävi kaikkien kanssa, joiden selkään nousin. 

Ei ollut hevosesta kiinni. 

En enää koskaan noussut onnettomuudessani mukana olleen hevosen selkään. En silti pelännyt sitä hevosena. 

Päinvastoin, narun päässä minut valtasi outo tunne, että nyt tunnen tuon hevosen vielä paremmin ja se minut. Käsittämätön rauha ja luottamus valtasi harjaus-tilanteet ja kaikki arkipäiväiset askareet hevosen ympärillä, mitä en ennen ollut kokenut. 

Mutta minkä tahansa hevosen selkään minun olisi pitänyt nousta, aivan sama, kuinka tuttu ja turvallinen se minulle oli ja kuinka paljon olin siihen mennessä ratsastanut, se ei onnistunut.

Suoranainen pakokauhu iski pelkästä ajatuksesta. 

Olin joutunut aiemmin luopumaan luottoystävästäni, elämäni hevosesta, vanhasta ravurista, jonka kärryillä oli aina ollut niin turvallista olla. 

Olin jatkanut rakasta hevosharrastustani naapureiden hevosilla, joilla pystyi ratsastamaan. 

Ainut, etten minä yhtäkkiä pystynytkään.

Ja se oli raju hetki ymmärtää se.

Aloittelija vai ammattilainen? Kumpi sinä olet?

Hevosmaailmassa ihmisistä käytetään eri nimityksiä, kuten "ammattilainen"  tai "aloittelija"
(tai ystävä tai ääliö)
ja näin me hevosihmiset monesti laitamme toisemme eri ryhmiin.
Uskallanko samaan hengenvetoon väittää jopa, että jokainen hevosihminen on joskus ollut aloittelija, joka on toivonut tulevansa ammattilaiseksi?

Nuori tyttö raviradan reunalla yksi ainut ajatus päässään:
"Jonain päivänä minäkin.." 

Tunnistan välittömästi itseni.

Mutta mikä on ero aloittelijan ja ammattilaisen välillä?

Mielsin vuosia, että aloittelija on esimerkiksi ratsastaja, joka alkeiskurssilla vasta muutaman kerran ratsastaneena kokeilee, olisiko harrastus hänelle sopiva.
Joka tarvitsee tämän ammattilaisen opastusta, koska ei osaa vielä paljoa.

Ja ammattilainen taas on ihminen, jolla on näyttää paperi, että on käynyt alan koulua ja valmistunutkin sieltä joskus. 

Kyseenalaistamatta millään tavoin hänen toimintatapojaan tai luonteensa sopivuutta kyseiseen työhön, uskomme hänen ammattitaitoonsa, koska onhan olemassa se paperi.

Vasta perustettuani yrityksen, (joka ei liittynyt hevosiin)
jonka alan olin täysin harrastusteni myötä itseoppinut,
ymmärsin,
ettei ammattilaisuuteen tarvita kuin taito.
Ja aina kaikkea ei voi opetella. Se joko on sinulla tai ei ole.

Ja toisaalta kumoan aiemman sanomalla, että aina voi opetella lisää ja pitää opetella lisää, jos oikeasti tahdot olla hyvä siinä, mitä teet.

Mitä enemmän ikää tulee, saatat huomata, että sinulla on nippu papereita, jotka todistavat sinun olevan ammattilainen vähän joka alalle.
Mutta välttämättä mikään niistä ei ole sinun intohimosi.
Työ, jota nyt teet ja todella hyvin teetkin, saattaa olla sellainen, minne et ole kouluttautunut päivääkään. Silti kuulet olevasi ammattilainen. Harva se päivä.

Aloittelija.
Niin hän, joka menee alkeiskurssille. Mikä sitten ollaan kun mennään jatkokurssille? Jatkaja?
Mitä nimityksiä mahtuu siihen väliin, harmaalle alueelle, mistä ei oikein kukaan tiedä sanoa, milloin ei enää ole aloittelija, muttei ammattilainenkaan? Kun ei koskaan lähtenyt hevoskouluun? Pitää silti tallia tai omistaa hevosia? Opiskeli olemalla hevosten kanssa, tekemällä paljon ja hyvin osaakin. Jopa paremmin kuin jotkut, joilla on se paperi. Luontaisempi tapa toimia.

Onko meillä hänelle nimeä?

Mikäs minä sitten olen?

Ongelmani palatessani vuosien jälkeen hevosten maailmaan oli, etten voi mennä alkeiskurssille, mutten oikein millekään muullekaan kurssille.
Alkeiskurssilla en voi sanoa, etten ole koskaan ratsastanut tai ollut tekemisissä hevosten kanssa, koska olinhan ollut vuosia ja se olisi kyllä huomattu. Silti en tuntenut olevani edes samalla tasolla kuin ensi kertaa hevosen selkään nousevat alkeiskurssilaiset, koska minä en olisi saapunut kurssille yksin - minun mukanani ratsasti pelko. Jäätävän kova pelko. 

Mitä enemmän opin hevosista, elekielestä, hevosmiestaidoista, koko tästä uudesta maailmasta, joka onnettomuuden ja vuosien jälkeen minulle aukeni, ymmärsin olevani aivan aloittelija.
Minä, joka olin vuosia elänyt hevosten kanssa, ratsastanut ja ohjastanut, niin raviradoilla kuin pelloillakin.
Minä, joka tiesin mitä tehdä. Luulin tietäväni. Olinkin yhtäkkiä aloittelija, uudestaan. 

Voin kertoa, että on hienoa olla aloittelija. Jättää kaikki vanha taakse ja ottaa ilolla vastaan kaikki se uusi, mitä olen saamassa. Se on jotain todella arvokasta. Paljon parempaa kuin vanha. Vanha, rakas hevoselämä päivitettynä tähän päivään, tähän elämäntilanteeseen, omaan historiaani sopivaksi.
Voisiko enempää toivoa?

 

Jonkun silmissä saatan jopa olla ammattilainen, josta tuli uudestaan aloittelija. Ja jälleen tämä aloittelija toivoo olevansa jonain päivänä ammattilainen, aivan samalle alalle kuin se nuori tyttökin - hevosalalle. Mutta paljon pehmeämmällä tavalla.

Äkkiä voisi luulla, että aloittelijan ja ammattilaisen ero on todella suuri ja matka heidän kahden välillä mahdottoman pitkä. Ei se ole. Nämä kaksi ovat lopulta yllättävän lähellä toisiaan. Aloittelija, jolla on intohimo, uteliaisuus, halu oppia ja luontaista kykyä on aina parempi ammattilainen kuin ammattilainen, joka on kadottanut innon, halun ja otteen. 

Enää ei taida olla tyttöä raviradan reunalla haaveilemassa. Mutta on nuori nainen, ihailemassa jokaista hevosihmistä, joka haluaa oppia hevosystävästään lisää riippumatta, onko hän tehnyt sitä jo vuosia vai ensimmäistä kertaa.

Oma hevonen?

Muistatteko vielä tytön, joka sai oman hevosen?

Sen tytön, joka olisi voinut aivan hyvin olla minä tai ehkä se olit sinä?

Puoli vuotta sitten palatessani monien vuosien tauon jälkeen hevosen tuoksuiseen maailmaan, halusin "sitten joskus" oman hevosen.
Sellaisen, mikä olisi aivan ehdottomasti pomminvarma, todella hyvin koulutettu, rauhallinen lässykkä, pullaputte ja erittäin ystävällinen rullaturpa, mikä ei hätkähtäisi mitään.
Josta olisi poistettu saaliseläimen leima ja pakoreaktio.
Koska itse olin niin epävarma, pelkäsin.
Kuvittelin, että ainut keino saada yhteinen taival sujumaan, on hankkia kuvailemani kaltainen, hevosta muistuttava, hidasta elämää elävä olento. 

Kenties tunnet jonkun, joka hankki hevosen.
Juuri sellaisen kuin myyjä kuvaili ja vakuutti sen olevan, pomminvarma, jolla pienet lapsetkin ratsastaa ja mikä ei tee pahaa kärpäsellekään.

Sitten tämä joku toi ylpeänä uuden hevosensa kotiin ja ei ehdi viikot vaihtua kuukausiksi, kun ongelmat alkavat.
Niin tuttu stoori. Niin monta kertaa nähty näytelmä.

Onneksi meillä on siinä se hevonen.
On joku, jota syyttää.
"Kun se on tuollainen ja ei se toimi."
"Myyjä valehteli."
Jos pyykinpesukone ei toimi, mitä teet?
Luetko kenties käyttöohjeet uudestaan ja yrität ratkaista ongelman?
Vai päätätkö heti, ettet osaa korjata sitä, et ole koskaan ymmärtänyt koneista mitään?

Miksi pomminvarma lasten ratsu ei toimi uudessa paikassa, uuden omistajan kanssa?
Jokainen meistä on joskus mennyt ensimmäistä päivää uuteen työpaikkaan. Kenties tekemään aivan sitä samaa työtä, johon valmistui hyvin arvosanoin ja jota kenties jo jossain toisessa työpaikassa tuttujen työkavereiden seurassa, tutussa työympäristössä teki suoriutuen todella upeasti vaikeistakin työtehtävistä.
Olet jo todistanut osaavasi, ja hienosti osasitkin.
Mutta sitten tulee uusi työpaikka. Ventovieraat ihmiset. Outo ympäristö. Uudet työskentelytavat. Homma ei lähdekään sujumaan. Ensimmäiset viikot tuntuvat ikuisuudelta, motivaatio saattaa karkailla ja yrität vain pitää pintasi ja sopeutua uuteen tilanteeseen. Toivot kenties pomolta samanlaista arvomaailmaa kuin aikaisempi pomosi noudatti ja ikävöit aikaisempia tuttuja työtapoja.

Saitko kiinni?

Kenties meidän pomminvarma, mutta herkkä lastenratsu sai aiemmassa kodissaan sille sopivan, varman, rehdin kohtelun. Lapset olivat rentoina sen luona ja kenties se oli tottunut asumaan tuossa perheessä hyvin pitkään.

Kenties uusi omistaja oli kaltaiseni epävarma tyttö ja hevonen reagoi tuohon epävarmuuteen, peilasi uudesta peilistään.
Hevonenkin oli kauhuissaan, yhtäkkiä tuki ja turva oli kadonnut ja sen täytyi yksin ratkaista ongelmat. Ei ollut enää kumppania, ei yhdessä tekemistä.

Kun aloin ymmärtämään hevosen elekieltä tai pitäisikö sanoa, että omaa elekieltäni, omaa käyttäytymistäni hevosten kanssa ja reaktioita, huomasin, ettei ole yhden ihmisen hevosia, ei ole ongelmahevosia eikä ole niitä pomminvarmoja hevosia.
On vain hevosia. Kaikki.
Mutta ihmisiä on joka lähtöön:

- epävarmoja

- osaavia 

- määrätietoisia

- pilalle hemmottelijoita

- uteliaita

- opiskelijoita

- kyllä minä tiedän - ihmisiä jne.

Ja ei pidä unohtaa, että joka kerta kun katsot hevostasi, katsot peiliin. Joka kerta, kun hevosesi reagoi ei toivotulla tavalla, syy löytyy lähempää kuin tahdot hyväksyä. Itsestäsi. Ja joka kerta, kun hevosesi toimii toivomallasi tavalla, voit kehua itseäsi.

Oivallus, ettei se pomminvarma pullaputte olisi toiminut minun epävarmuuteni ja arkuuteni kanssa ja että meillä olisi ollut hetkessä hurja määrä ongelmia, tarkoittamatta, etteikö hevonen olisi ollut edellisessä paikkaa pomminvarma. Myyjä ei valehdellut vaan puhui totta, kertoi heidän välisestään suhteestaan.
Ja se, kuinka olen nähnyt "ongelmahevosten"
(kuten moni hevosenomistaja tahtoo nykyään perheenjäsentään nimittää)
toimivan kuin ajatus, kun muuttaa omaa kehonkieltään ja toimintatapojaan, opiskelee lisää,

on saanut minut päättämään, että jos minulla jonain päivänä on oma hevonen, 

sen ei tarvitse olla pomminvarma, tietyn korkuinen, tiettyyn asiaan opetettu, tietyn ikäinen tai -värinen tai -rotuinen.
Ainut mitä sen tarvitsee olla
-olla hevonen.

Ja minä annan sen olla hevonen. Minun paras ystäväni. Perheenjäsen. Ja minä yritän parhaani mukaan oppia ymmärtämään sitä ja kuunnella. Oppia niin kauan, että varmasti osaan kohdella sitä oikeudenmukaisesti, pehmeästi ja ylläpitää sitä herkkyyttä, joka siitä alkujaankin jo valmiina löytyy.
Niin, että meidän kummankin olisi mahdollisimman hyvä olla.