Totuus tuijottaa suoraan silmiin

Tänään sain laittaa likoon kaiken, mitä olen hevostaidoista viime vuoden aikana oppinut. Olen yhtäaikaa hyvin säikähtänyt ja hyvin sisuuntunut. Hevoseni järjesti minulle selvästikin kokeen osaamisestani ja nyt on "koepaperin" tarkastamisen aika. En jäänyt pisteittä, mutta kauaksi kympin suorituksesta jäin. 

Tämän päivän tapahtumat jos mitkä palauttivat todellakin takaisin maan pinnalle. 

Ehdin ehkä jo luulemaan itsestäni liikoja. Että olen pidemmällä kuin oikeasti olen. Hevonen on viisas eläin. Ei anna mitään ilmaiseksi. Joko teet sen kanssa kaiken täydellä ajatuksella ja sydämellä antaen parastasi, tai sitten et tee ollenkaan. Se ei tunne käsitettä "sinne päin". 

Tänään oli kaunis talvipäivä ja hevoseni koti mahdollistaa harjoitella liikenteeseen tottumista tienvarressa sijaitsevalta pellolta käsin, turvallisen välimatkan päästä autotiestä. Koska hevoseni historia on paljolti kysymysmerkin muotoinen, ja yhteinen aikamme vasta alussa, päätin kokeilla, miten se reagoi näissä turvallisissa oloissa liikenteeseen. 

Tämä tulee olemaan "hauska" esimerkki tästä, kuinka ihminen päättää, että tänään teemme hevoseni kanssa sitä ja tätä kuuntelematta ollenkaan, mitä hevosella on asiaan sanottavaa. Ja niin kuin juuri minä olen sen puolesta puhunut, että AINA pitää yhdessä päättää. 

Kaunis talvipäivä muuttui hyvin tuuliseksi päiväksi minun huomaamatta. Hevosellani on tarhakaveri ja jokaisen ruunankin sydämessä leiskuu yhä villiori, joten ne villitsivät toisiaan juoksemaan kilpaa tuulen kanssa, kun menin hakemaan hevostani. Käytän hevosellani pitkää, painavaa köyttä, jonka kanssa olen maastakäsin köysityöskennellyt sen kanssa paljon. Ajattelin siitä olevan tarvittaessa apua, että voin tehdä näitä harjoituksia tilanteessa kuin tilanteessa.

Hevoseni pelkää porttia. Joten se lähestyy sitä kyllä hetken matkaa, mutta lyö sitten liinat kiinni ja peruuttaa pakoon. Jos ajatukseni olisi juossut edes lähellekään sitä tahtia kuin hevoseni, olisin keskittynyt tänään vain harjoittelemaan hieman portin lähestymistä, kenties siitä kulkua ja antanut olla. Hevoseni yritti kaikin keinoin kertoa, että ei tänään. Ja kerrottakoon, että eilen meillä kummallakin oli todella hyvä päivä, kävin selässäkin pari kertaa satulaa sovittaessa. 

Joka päivä ei voi olla hyvä päivä, ei ihmisillä, eikä myöskään hevosella. 

Alkumatkasta tuulen mukaan karannut, hevosen takana tien ylittävä paperikassi sai ensimmäiset säikyt aikaan. 

Jatkoimme matkaa riihelle, jonka takana tavoittelemamme pelto sijaitsee. Vaistosin jo tuolloin, ettemme ole kumpikaan levollisessa tilassa. Tuuli toi tilanteeseen lisäefektinsä. Kerrottakoon, että hevoseni ei ole aiemmin ollut kyseisellä pellolla, joten paikka oli sille vieras. Lisäksi asia, jota en ottanut todellakaan huomioon tai ollut ymmärtänyt. Hevoseni on viettänyt viimeisen puoli vuotta hyvin tiiviisti hevosystävänsä kanssa. Sille oli täysi shokki, että se joutui lähtemään yksin kanssani ventovieraaseen paikkaan, josta ei ole edes näköyhteyttä tarhaan jääneeseen kaveriin. 

Pääsimme pellolle, mutta soppa oli jo keitetty.
Hevonen ei ollut moksiskaan liikenteestä, mutta kadonneesta ystävästään oli suuri hätä.
Hevonen vei minua pellolla aivan viisi-nolla. Pyöri. Yritti lähteä kotiin. Taivutti päätään pois päin minusta ja ryntäsi. Oli hermostunut. Hyppi pystyyn. Juoksi ympärilläni kehää. Köysityöskentely-yritykseni olivat yhtä tyhjän kanssa.
Minun syke nousi nousemistaan.
Minun haudatut pelkoni siitä, että hevonen lähtee käsistä, kun en hallitse tilannetta, kun en hallitse itseäni, nousivat kuolleista ja hyvin eläviä osasivat ollakin. Minun kantti petti. Hermostuin. Tein juuri sen, mitä hevosen kanssa ei koskaan pidä tehdä, hermostuin. Tiesin menettäneeni pelin. En saanut ajatuksiani hallintaan. Minulla oli aikaa miettiä, kuinka tehdä. Mutta minulla ei ollut enää uskoa itseeni. Sitä tunnetta, joka joskus on tanssivan hevosen kanssa, kun tiedät pärjääväsi. 

Pärjäsin. Sain pideltyä pellolla hevosen. Ennakoin sen kotiin ryntäämisiä ja tein teräviä nykäisyjä juuri oikealla hetkellä köyteen. Olin hiestä märkä, takki tyhjä. 

Päätin yrittää tuoda hevosen pellolta takaisin tarhaan. Pellolla minulla oli tilaa ennakoida sen ryntäämiset. Traktorin väylällä se vei minua. Edessä odotti liukas tie. Päästin sen irti. Se latasi täyttä karkua veräjälle hakemaan turvaa hevosystävästään. Ajattelin mokanneeni. Että opetin sen juoksemaan toisen hevosen luo luotani. 

Saimme sen isäni kanssa kiinni ja tahdoin jatkaa tutussa ympäristössä pihassa maastakäsin-harjoituksia, jotta saisin paremman lopun harjoituksiimme. En saanut itseäni rauhoittumaan, joten kumpikin meistä oli reaktioherkkä säikkymään. Lähestyimme porttia ja päästin köyden irti riimusta, ettei pitkä köysi jää hevosen jalkoihin kietoutumaan, jos se lipeää minulta. Ajattelin hevosen spurttaavan tarhaan jos se säikähtää vielä. Sepä säikähtikin ennen porttia ja veti otteeni riimusta irti ja oli jälleen vapaana. 

Hain hevosen vielä kiinni isäni kanssa ja veljeni sen lopulta tarhaan vei. Haukkasin liian ison palan. Löysin pelkoni. Rajani. Aluksi ajattelin epäonnistuneeni täysin. 

Yksi oppi, jonka viime vuonna sain oli, että hevosten kanssa ei saa pelätä tekevänsä virheitä. Niitä tekee ja ne eivät haittaa. Ja mielestäni virheet ovat asiassa kuin asiassa parhaimpia, koska niistä oppii eniten. 

En ollut todellakaan käsittänyt, että hevoseni on noin läheisriippuvainen kaveristaan. Ihmisethän hevosen opettavat siihen, ettei se osaa olla erossa ystävistään, hevoslaumastaan. Aion muuttaa omalta osaltani tämän ja tehdä paljon töitä sen eteen, että hevoseni oppii olemaan myös yksin. Minun on pilkottava se paljon pienemmiksi askeliksi, kuin mitä yritin tänään harppoa. Ei ole olemassa oikotietä onneen, ei punaista mattoa polkuna tähtiin. On paljon työtä tekemättä, on paljon haasteita kohtaamatta. On paljon apua saatavilla. Periksihän minä en anna. 

Ratkaisen tämän jotenkin.
Kenties aitaan kyseiselle pellolla alueen, jossa hevoseni alkaa viettämään ensin lyhyitä hetkiä päivässä erossa kaveristaan. Tottuu valvotusti yksin oloon ja uuteen ympäristöön. Kenties vien sen hevosystävää pois tarhasta, mutta annan hevoseni jäädä tuttuun ympäristöön harjoittelemaan yksin oloa. Kenties vien hevostani outoihin ympäristöihin niin, että näköyhteys hevosystävään säilyy. Kuuntelen hevostani. Etenen rauhassa. Aivan alusta. Lyhyin askelin. Etsin onnistumisia. Ja jonain päivänä huomaamme tienvarren pellolla, että maastakäsin työskentely tai mitä tahdommekaan tehdä sujuu hienosti, eikä meidän tarvitse ikävöidä ystävää tarhassa, se odottaa kyllä. Jonain päivänä hevoseni on vieroittunut ystävyydestä, ja oudot paikat eivät luo meille kummallekaan enää ylitse pääsemätöntä sykkeen nousua. 

Sillä minä aion saada hevosen, jolla minä ajan jäätä pitkin saareen paistamaan makkaraa. Joka korvat hörössä nauraa ohi kiitäville moottorikelkoille ja hiihtäjille. Jonka selässä minun ei tarvitse pelätä. Ja ennen kaikkea aion oppia ja osata jonain päivänä niin hyvin, ettei sen tarvitse pelätä minun seurassani. Paljon töitä. Odotan innolla pääseväni tekemään tuota työtä. 

Niin ja ne koepaperin pisteet;

positiivisena päivästä sanottakoon:

- nyt tiedän, mitä ongelmia minun tulee työstää niin itseni kuin hevoseni suhteen

on opetettava se olemaan yksin ja opeteltava itse pysymään rauhallisena silloinkin, kun monta sataa kiloa hermostuu

- en jäänyt köydenveto-kaveriksi, vaan jarrutin hevoseni menoa pidätteillä, nykäisin narua ja vapautin ja heti perään uudestaan, mutta muistin vapauttaa. Hevonen nimittäin lähtee painamaan vastaan, jos sen kanssa alkaa vetokisaan. Tämä on tärkeä oppi, jonka olen saanut. Ja se toimi!

- olen jo aikas hyvä siinä, kun hevonen pelkää jotain asiaa, jonka minä olen järjestänyt. Kun minä hallitsen pelon kohdetta. Mutta aivan onneton, kun hevosen hermostumisen aiheuttaa jokin, mitä en osaa säädellä.

- sain lempeän opetuksen rajoistani ja missä mennään tällä hetkellä, nyt on "helppoa" lähteä työstämään lisää. Lempeällä tarkoitan, ettei kenellekään kuitenkaan sattunut mitään. Se on aina pääasia. Turvallinen tekeminen. 

Kaksi arkajalkaa :)

Kaksi arkajalkaa = kuusi paikalta pakenevaa jalkaa.
Minun ja hevosen.
Sanotaan, ettei arka ihminen ja arka hevonen ole hyvä yhtälö. En väitä, etteikö se olisi totta. Olen nähnyt liian monta kertaa sen olevan totta. On se arka ihminen minä tai olet se sinä, eihän siitä mitään tule. Ei välttämättä satu mitään.
Mutta jumitutaan paikalleen, ei päästä eteen päin. Ei uskalla.

Olin ollut muutaman kuukauden ammattilaisen opissa palaamassa takaisin hevosmaailmaan onnettomuuteni ja pitkän tauon jälkeen nyt aikuisiällä, kun lähipiiriini ilmestyi hyvin herkkä ja säikky hevonen.
Siihen hetkeen minun pahin painajaiseni, ajattelin.
Minä, joka pelkäsin yli kaiken, että hevonen lähtee käsistä, en todellakaan tiennyt tarvitsevani narun päässä säikkyvää montaa sataa kiloa.
Olin kuvitellut, että joku varma pullaputte on se minun juttuni, jos sekään. Olisin minä siihen pullaputteenkin saanut epävarmuuteni tartutettua. Se olisi sitä ehkä sietänyt vain enemmän kuin herkempi.

Rohkenin kuitenkin aloittaa maastakäsin-työskentelyn tämän herkän ja säpsyn hevosen kanssa sillä ajatuksella, josko jonain päivänä rohkenisin nousta sen selkään.
Aluksi laitumella, annoin sen tulla luo, jos se halusi tulla ja yleensä se halusi. Käytin ammattilaiselta saamiani oppeja kehonkielestä. Koskin. Lyhyitä hetkiä aluksi. Yritin muistaa hengittää. Lopetin onnistumiseen ja tulin pois.

Hyvin pian kävi selväksi, että hevonen aivan oikeasti säikkyy. Heti oli selvää, etten todellakaan sellaisen selkään mene.
Jännitin hurjasti, kun talutin hevosta. Aluksi aidatulla alueella. Epävarmana en osannut aina tulkita hevosen ilmeitä. Se aisti tunnetilani, kehonkieleni, kokeili, luimi. Jännitin. Pelkäsin. Käykö se päälle.
Ihmisessä voi olla uskomattoman tiukassa se, että hevonen käy päälle tai lähtee käsistä, kun ihminen niin on päättänyt. On vaatinut hurjasti töitä ja aikaa opetella siitä irti ja yhäkin vain saan oikeasti keskittyä, ettei ajatus saa liikaa valtaa.

Sitten se tapahtui. Eräänä päivänä.
Se, mitä kaikkein eniten olin pelännyt. Talutin hevosta pellolla olevan peräkärryn ohi ja hevonen säikähti kärryä. Pysähtyi. Kasvoi montakymmentä senttiä ja tuntui julmetun isolta. Pää koholla, kaikki lihakset jännittyneinä, valmiina pakenemaan. Minun ei tarvitse kuvailla itseäni. Olin aivan samalla tavoin kuin hevonen. Unohdin hengittää. Sydän jätti lyömättä.

Hevonen alkoi peruuttaa. Naru kiristyi.
Ehdin ajatella, hyppääkö se pystyyn. Jostain alitajunnasta tuli ammattilaisen ohje, etten jää köydenveto-kilpailuun ison eläimen kanssa, silloin häviän aina.
Ainut suunta, jonne hevonen pyrki liikkumaan, oli taakse päin. Päätin, että mennään vain. Mutta minä päätän, kuinka kauan peruutetaan ja vasta kun minä pyydän, saa pysähtyä. Niinpä peruutimme. Ja lopulta pysähdyimme. Kyllä. Pysähdyimme. Emme sinkoutuneet minnekään kuuta kiertävälle radalle. Vaan seisoimme molemmat hiljaa paikallamme. Vedimme syvään henkeä ja varmasti kumpikin ajatteli " Huh, jäätiin henkiin".

Tiesin, jos en nyt veisi hevosta kärryn ohi, en veisi sitä koskaan muulloinkaan. Otin jo käyttämäni ja hyväksi kokemani peruutus-työkalun käyttöön. Vein hevosta kohti kärryä ja yritin ennakoida sen kehonkielestä, milloin aletaan olla pelkorajan lähellä ja pyysin sitä pysähtymään ennen kuin se löi itse liinat kiinni. Jos kuitenkin kävi niin, että se ehti itse pysähtyä ja jopa peruuttaa, käskin sitä peruuttamaan ja vasta luvalla sai pysähtyä.

Pienin askelin etenimme niin, että lopulta olimme haistelemassa hirviötämme. Kolistelin kärryä kaikin keinoin mitä keksin, niin kauan, ettei se enää aiheuttanut säpsymistä hevosessa. Jos tarvitsi, käytin peruuttamista.
Samalla tyylillä hoidimme pihalla olleet pari muutakin mörköä.

Tämä oli käännekohta. Toi huimasti itseluottamusta ja näytti, että tiedän sittenkin, kuinka toimia, kun tulee "tilanne". Saan sen haltuun. Innostuin niin, että aloin ideoimaan lisää mörköjä ja totuttamaan hevosta niihin. Kerron niistä myöhemmin lisää.

Minun pelkooni ja sen laimenemiseen suurelta osin vaikutti tämä muutaman asian summa: Olin saanut lisää tietoa ja taitoa, tiesin, kuinka tulkita hevosta ja olin saanut hevosmiestaitoihini lisää hyödyllisiä työkaluja, joita osasin nyt käyttää. Löytyi hevonen, jolla oli sama ongelma kuin minulla - se pelkäsi.
Samalla se opetti ja näytti minulle, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka meitä välillä pelottaakin, kun tiedämme, kuinka toimia.

Molemminpuolinen kumppanuus :)

Kaksi vaihtoehtoa puolisoksi. 

Hän, jonka kanssa joudut aina jännittämään.
Et oikein saa selvää mitä hän tahtoo, ja hän menettää malttinsa heti, kun et tee niin kuin hän tahtoo. Hän päättää aina, kaikesta.
Repii sinua vaatteista ja pitää sinua omassa kodissasi kuin vankilassa. 

Ja sitten hän, jonka kanssa synkkasi heti.
Löytyi yhteinen sävel. Jonka luo menet mielelläsi.
Teet asioita hänen kanssaan omasta halustasi, omasta aloitteestasi. Kumpikin kunnioittaa toista. Käsittelee toista hyvin. 

Kumman kanssa mieluummin solmit läpi elämän kestävän suhteen?

Jos avioero-tilastoja on uskominen, kovin moni tarttuu heti ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Jokainen, joka on joskus eronnut, tietää, ettei se aina ole niin välttämättä kaunista.

Hevonen, joka tulee luo mielellään.
Ihmisen lähelle omasta tahdostaan. On paljon miellyttävämpi kumppani kuin lajitoverinsa, jonka ihminen huonolla käytöksellään ajaa luotaan kauemmas.
Kunpa muistaisimme joka kerta katsoa ajatuksen kanssa tuohon peiliin, mikä hevonen meille on. 

Tahdommeko läpi elämän kestävän suhteen
yhdessä ystävämme kanssa?
Sellaisen jossa molempien on hyvä olla?
Vai allekirjoittaa eropaperit. Kauppakirjan.
Jäädä tyhjälle pihamaalle seisomaan, kun hevoskuljetuskärryn takavalot loittonevat.
Kun se "hullu" hevonen lähtee etsimään itselleen parempaa ihmistä. 

Hullun eli ihmisen, joka ei osannut katsoa peiliin, jäädessä yksin pihamaalle seisomaan.

Raju tilanne

Rajuin tilanne ei ollut itse ratsastusonnettomuus. 

Ei käsistä riistäytynyt tilanne, ei oudosta tilanteesta vauhkoontuva hevonen. Ei vaarallisen kova vauhti, eikä se äkkipysähdys, jolloin matkalipustani tuli maksettu aika täyteen. 

Ei maata pakkasessa kylmällä jäätiköllä kipeän jalkani kanssa.

Rajuin hetki oli päiviä, viikkoja onnettomuuden jälkeen. 

Hetki, jolloin tajusin pelkääväni. 

Hetki jolloin nousin toisen hevosen selkään niin kuin monta kertaa ennenkin, eikä siitä tullutkaan mitään. Ratsastin kyllä. Käyntiä. Maastolenkin niin kuin oli ollut tarkoituskin. Niin kuin monesti ennenkin. 

En nauttinut hetkeäkään. 

Pelkäsin koko ajan, että hevonen lähtee käsistä. 

Tunne, etten hallitse tilannetta, oli niin vahva, että tottakai se vaikutti myös hevoseen. Yhtäkkiä meitä olikin kaksi epävarmaa.

Ja näin kävi kaikkien kanssa, joiden selkään nousin. 

Ei ollut hevosesta kiinni. 

En enää koskaan noussut onnettomuudessani mukana olleen hevosen selkään. En silti pelännyt sitä hevosena. 

Päinvastoin, narun päässä minut valtasi outo tunne, että nyt tunnen tuon hevosen vielä paremmin ja se minut. Käsittämätön rauha ja luottamus valtasi harjaus-tilanteet ja kaikki arkipäiväiset askareet hevosen ympärillä, mitä en ennen ollut kokenut. 

Mutta minkä tahansa hevosen selkään minun olisi pitänyt nousta, aivan sama, kuinka tuttu ja turvallinen se minulle oli ja kuinka paljon olin siihen mennessä ratsastanut, se ei onnistunut.

Suoranainen pakokauhu iski pelkästä ajatuksesta. 

Olin joutunut aiemmin luopumaan luottoystävästäni, elämäni hevosesta, vanhasta ravurista, jonka kärryillä oli aina ollut niin turvallista olla. 

Olin jatkanut rakasta hevosharrastustani naapureiden hevosilla, joilla pystyi ratsastamaan. 

Ainut, etten minä yhtäkkiä pystynytkään.

Ja se oli raju hetki ymmärtää se.

Aloittelija vai ammattilainen? Kumpi sinä olet?

Hevosmaailmassa ihmisistä käytetään eri nimityksiä, kuten "ammattilainen"  tai "aloittelija"
(tai ystävä tai ääliö)
ja näin me hevosihmiset monesti laitamme toisemme eri ryhmiin.
Uskallanko samaan hengenvetoon väittää jopa, että jokainen hevosihminen on joskus ollut aloittelija, joka on toivonut tulevansa ammattilaiseksi?

Nuori tyttö raviradan reunalla yksi ainut ajatus päässään:
"Jonain päivänä minäkin.." 

Tunnistan välittömästi itseni.

Mutta mikä on ero aloittelijan ja ammattilaisen välillä?

Mielsin vuosia, että aloittelija on esimerkiksi ratsastaja, joka alkeiskurssilla vasta muutaman kerran ratsastaneena kokeilee, olisiko harrastus hänelle sopiva.
Joka tarvitsee tämän ammattilaisen opastusta, koska ei osaa vielä paljoa.

Ja ammattilainen taas on ihminen, jolla on näyttää paperi, että on käynyt alan koulua ja valmistunutkin sieltä joskus. 

Kyseenalaistamatta millään tavoin hänen toimintatapojaan tai luonteensa sopivuutta kyseiseen työhön, uskomme hänen ammattitaitoonsa, koska onhan olemassa se paperi.

Vasta perustettuani yrityksen, (joka ei liittynyt hevosiin)
jonka alan olin täysin harrastusteni myötä itseoppinut,
ymmärsin,
ettei ammattilaisuuteen tarvita kuin taito.
Ja aina kaikkea ei voi opetella. Se joko on sinulla tai ei ole.

Ja toisaalta kumoan aiemman sanomalla, että aina voi opetella lisää ja pitää opetella lisää, jos oikeasti tahdot olla hyvä siinä, mitä teet.

Mitä enemmän ikää tulee, saatat huomata, että sinulla on nippu papereita, jotka todistavat sinun olevan ammattilainen vähän joka alalle.
Mutta välttämättä mikään niistä ei ole sinun intohimosi.
Työ, jota nyt teet ja todella hyvin teetkin, saattaa olla sellainen, minne et ole kouluttautunut päivääkään. Silti kuulet olevasi ammattilainen. Harva se päivä.

Aloittelija.
Niin hän, joka menee alkeiskurssille. Mikä sitten ollaan kun mennään jatkokurssille? Jatkaja?
Mitä nimityksiä mahtuu siihen väliin, harmaalle alueelle, mistä ei oikein kukaan tiedä sanoa, milloin ei enää ole aloittelija, muttei ammattilainenkaan? Kun ei koskaan lähtenyt hevoskouluun? Pitää silti tallia tai omistaa hevosia? Opiskeli olemalla hevosten kanssa, tekemällä paljon ja hyvin osaakin. Jopa paremmin kuin jotkut, joilla on se paperi. Luontaisempi tapa toimia.

Onko meillä hänelle nimeä?

Mikäs minä sitten olen?

Ongelmani palatessani vuosien jälkeen hevosten maailmaan oli, etten voi mennä alkeiskurssille, mutten oikein millekään muullekaan kurssille.
Alkeiskurssilla en voi sanoa, etten ole koskaan ratsastanut tai ollut tekemisissä hevosten kanssa, koska olinhan ollut vuosia ja se olisi kyllä huomattu. Silti en tuntenut olevani edes samalla tasolla kuin ensi kertaa hevosen selkään nousevat alkeiskurssilaiset, koska minä en olisi saapunut kurssille yksin - minun mukanani ratsasti pelko. Jäätävän kova pelko. 

Mitä enemmän opin hevosista, elekielestä, hevosmiestaidoista, koko tästä uudesta maailmasta, joka onnettomuuden ja vuosien jälkeen minulle aukeni, ymmärsin olevani aivan aloittelija.
Minä, joka olin vuosia elänyt hevosten kanssa, ratsastanut ja ohjastanut, niin raviradoilla kuin pelloillakin.
Minä, joka tiesin mitä tehdä. Luulin tietäväni. Olinkin yhtäkkiä aloittelija, uudestaan. 

Voin kertoa, että on hienoa olla aloittelija. Jättää kaikki vanha taakse ja ottaa ilolla vastaan kaikki se uusi, mitä olen saamassa. Se on jotain todella arvokasta. Paljon parempaa kuin vanha. Vanha, rakas hevoselämä päivitettynä tähän päivään, tähän elämäntilanteeseen, omaan historiaani sopivaksi.
Voisiko enempää toivoa?

 

Jonkun silmissä saatan jopa olla ammattilainen, josta tuli uudestaan aloittelija. Ja jälleen tämä aloittelija toivoo olevansa jonain päivänä ammattilainen, aivan samalle alalle kuin se nuori tyttökin - hevosalalle. Mutta paljon pehmeämmällä tavalla.

Äkkiä voisi luulla, että aloittelijan ja ammattilaisen ero on todella suuri ja matka heidän kahden välillä mahdottoman pitkä. Ei se ole. Nämä kaksi ovat lopulta yllättävän lähellä toisiaan. Aloittelija, jolla on intohimo, uteliaisuus, halu oppia ja luontaista kykyä on aina parempi ammattilainen kuin ammattilainen, joka on kadottanut innon, halun ja otteen. 

Enää ei taida olla tyttöä raviradan reunalla haaveilemassa. Mutta on nuori nainen, ihailemassa jokaista hevosihmistä, joka haluaa oppia hevosystävästään lisää riippumatta, onko hän tehnyt sitä jo vuosia vai ensimmäistä kertaa.

Oma hevonen?

Muistatteko vielä tytön, joka sai oman hevosen?

Sen tytön, joka olisi voinut aivan hyvin olla minä tai ehkä se olit sinä?

Puoli vuotta sitten palatessani monien vuosien tauon jälkeen hevosen tuoksuiseen maailmaan, halusin "sitten joskus" oman hevosen.
Sellaisen, mikä olisi aivan ehdottomasti pomminvarma, todella hyvin koulutettu, rauhallinen lässykkä, pullaputte ja erittäin ystävällinen rullaturpa, mikä ei hätkähtäisi mitään.
Josta olisi poistettu saaliseläimen leima ja pakoreaktio.
Koska itse olin niin epävarma, pelkäsin.
Kuvittelin, että ainut keino saada yhteinen taival sujumaan, on hankkia kuvailemani kaltainen, hevosta muistuttava, hidasta elämää elävä olento. 

Kenties tunnet jonkun, joka hankki hevosen.
Juuri sellaisen kuin myyjä kuvaili ja vakuutti sen olevan, pomminvarma, jolla pienet lapsetkin ratsastaa ja mikä ei tee pahaa kärpäsellekään.

Sitten tämä joku toi ylpeänä uuden hevosensa kotiin ja ei ehdi viikot vaihtua kuukausiksi, kun ongelmat alkavat.
Niin tuttu stoori. Niin monta kertaa nähty näytelmä.

Onneksi meillä on siinä se hevonen.
On joku, jota syyttää.
"Kun se on tuollainen ja ei se toimi."
"Myyjä valehteli."
Jos pyykinpesukone ei toimi, mitä teet?
Luetko kenties käyttöohjeet uudestaan ja yrität ratkaista ongelman?
Vai päätätkö heti, ettet osaa korjata sitä, et ole koskaan ymmärtänyt koneista mitään?

Miksi pomminvarma lasten ratsu ei toimi uudessa paikassa, uuden omistajan kanssa?
Jokainen meistä on joskus mennyt ensimmäistä päivää uuteen työpaikkaan. Kenties tekemään aivan sitä samaa työtä, johon valmistui hyvin arvosanoin ja jota kenties jo jossain toisessa työpaikassa tuttujen työkavereiden seurassa, tutussa työympäristössä teki suoriutuen todella upeasti vaikeistakin työtehtävistä.
Olet jo todistanut osaavasi, ja hienosti osasitkin.
Mutta sitten tulee uusi työpaikka. Ventovieraat ihmiset. Outo ympäristö. Uudet työskentelytavat. Homma ei lähdekään sujumaan. Ensimmäiset viikot tuntuvat ikuisuudelta, motivaatio saattaa karkailla ja yrität vain pitää pintasi ja sopeutua uuteen tilanteeseen. Toivot kenties pomolta samanlaista arvomaailmaa kuin aikaisempi pomosi noudatti ja ikävöit aikaisempia tuttuja työtapoja.

Saitko kiinni?

Kenties meidän pomminvarma, mutta herkkä lastenratsu sai aiemmassa kodissaan sille sopivan, varman, rehdin kohtelun. Lapset olivat rentoina sen luona ja kenties se oli tottunut asumaan tuossa perheessä hyvin pitkään.

Kenties uusi omistaja oli kaltaiseni epävarma tyttö ja hevonen reagoi tuohon epävarmuuteen, peilasi uudesta peilistään.
Hevonenkin oli kauhuissaan, yhtäkkiä tuki ja turva oli kadonnut ja sen täytyi yksin ratkaista ongelmat. Ei ollut enää kumppania, ei yhdessä tekemistä.

Kun aloin ymmärtämään hevosen elekieltä tai pitäisikö sanoa, että omaa elekieltäni, omaa käyttäytymistäni hevosten kanssa ja reaktioita, huomasin, ettei ole yhden ihmisen hevosia, ei ole ongelmahevosia eikä ole niitä pomminvarmoja hevosia.
On vain hevosia. Kaikki.
Mutta ihmisiä on joka lähtöön:

- epävarmoja

- osaavia 

- määrätietoisia

- pilalle hemmottelijoita

- uteliaita

- opiskelijoita

- kyllä minä tiedän - ihmisiä jne.

Ja ei pidä unohtaa, että joka kerta kun katsot hevostasi, katsot peiliin. Joka kerta, kun hevosesi reagoi ei toivotulla tavalla, syy löytyy lähempää kuin tahdot hyväksyä. Itsestäsi. Ja joka kerta, kun hevosesi toimii toivomallasi tavalla, voit kehua itseäsi.

Oivallus, ettei se pomminvarma pullaputte olisi toiminut minun epävarmuuteni ja arkuuteni kanssa ja että meillä olisi ollut hetkessä hurja määrä ongelmia, tarkoittamatta, etteikö hevonen olisi ollut edellisessä paikkaa pomminvarma. Myyjä ei valehdellut vaan puhui totta, kertoi heidän välisestään suhteestaan.
Ja se, kuinka olen nähnyt "ongelmahevosten"
(kuten moni hevosenomistaja tahtoo nykyään perheenjäsentään nimittää)
toimivan kuin ajatus, kun muuttaa omaa kehonkieltään ja toimintatapojaan, opiskelee lisää,

on saanut minut päättämään, että jos minulla jonain päivänä on oma hevonen, 

sen ei tarvitse olla pomminvarma, tietyn korkuinen, tiettyyn asiaan opetettu, tietyn ikäinen tai -värinen tai -rotuinen.
Ainut mitä sen tarvitsee olla
-olla hevonen.

Ja minä annan sen olla hevonen. Minun paras ystäväni. Perheenjäsen. Ja minä yritän parhaani mukaan oppia ymmärtämään sitä ja kuunnella. Oppia niin kauan, että varmasti osaan kohdella sitä oikeudenmukaisesti, pehmeästi ja ylläpitää sitä herkkyyttä, joka siitä alkujaankin jo valmiina löytyy.
Niin, että meidän kummankin olisi mahdollisimman hyvä olla.

Yhdessä tehden :)

Kumppani, joka päättää aina puolestasi. 

Eikö kuulostakin ihanalta?

Aivan sama, särkeekö sinulla tänään päätä tai oli rankka työpäivä, koska naapureille on jo luvattu, että menette sinne tänään syömään.

Ja sinä, kyllä- juuri sinä- olet syypää, jos nyt teet asiasta ongelman. Sinullahan se kaikki helppous kumppanisi mielestä on, hän on järjestänyt ja sopinut puolestasi kaiken. Sinun ei tarvitse kuin mennä ja syödä hyvin ja muistaa hymyillä, olla kiltisti.  

Meni vuosia, että MINÄ päätin, mitä tahdon milloinkin hevosen kanssa tehdä. En kysynyt kertaakaan, yhdeltäkään niistä, tahtovatko ne tehdä sitä samaa juuri sinä päivänä.
En kysynyt edes, onko niillä hyvä vai huono päivä. 

Jos olin keksinyt vaikkapa jo koulussa, että tänään tahdon käydä ratsastamassa ja hevonen yritti tavatessamme viestittää jo taluttaessa, että tänään kannattaisi vain työskennellä maasta käsin tai suosiolla kysyä huomenna uudestaan, en kuunnellut.
Epäonnistunut ratsastus oli sitten tottakai hevosen vika.
Kenenkäs muunkaan? ;)

Oivallus, josta olen suuresti onnellinen, on yhdessä tekeminen, yhdessä päättäminen.
Ei tämä tarkoita, että hevonen saa viedä minua pitkin ojan pohjia, jos se on sen mielestä juuri tänään kivaa.
Se tarkoittaa, etten enää päätä näkemättä ystävääni, mitä tahdomme tänään tehdä.

Menen ensin sen luo.
Tarkkailen, millä fiiliksellä toinen on. Mikä olo itselläni on. Omakin fiilis voi todellakin muuttua siitä, kun lähdet kotoa ja ajat hevosystävän luo. Matkalla voi sattua jotain ikävää tai mukavaa.
Juuri sen hetken perusteella, kun olemme siinä yhdessä, päätämme yhdessä, mitä tänään tahdomme molemmat tehdä.

Aloitamme keskustelun, kysyn elekielellä esimerkiksi hevosen ollessa irti, tahtooko se tulla luokseni ja se vastaa, monesti tulemalla luo. Kysyn tahtooko se, että kosken siihen. Ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, että meillä on aina oikeus koskea siihen. Eihän silläkään ole oikeus koskea ihmiseen, ellei se saa lupaa. 

Keskustelemme koko ajan, harjatessa, taluttaessa jne.
Hevonen saattaa kysyä seistessään narun päässä paikallaan, saako se liikkua. Se siirtää askeleen verran toista jalkaansa ja jos ihminen ei reagoi, sille on juuri vastattu, että se saa liikkua.
Todella usein juuri tuo liike jää ihmiseltä huomaamatta.
Ja kohta meillä on narun mitallinen ongelmia ja paikallaan pysymätön hevonen.
Pyydän aina hevosta siirtämään jalan takaisin paikalleen, jopa ottamaan pari peruutusaskelta riippuen tilanteesta ja vastaan näin, että en tahtonut vielä liikkua.

Voi olla, että päädymme ratsastusretkelle tai hevonen pääsee kärryjen eteen.
Voi olla, että vain ihmettelemme toisiamme laitumella.
Tärkein on kuitenkin toteutunut, päätimme yhdessä, mitä teimme.

Eikö olisikin mukava nyt mennä kysymään puolisolta, mitä hän tahtoo tehdä?
Kenties hän haluaa vaipua omien harrastuksiensa pariin illaksi ja on huomenna enemmän läsnä perheenne parissa kuin aikoihin ladattuaan akkujaan.
Tai kenties hän juuri tänään tahtoisi käpertyä yhdessä sohvan nurkkaan sinun lempisarjasi pariin. 

Vastavuoroisesti hän alkaa kysymään, mitä sinä tahtoisit tehdä. saatte rikkaan ja antoisan keskustelun aikaan, ja molemmille jää hyvä mieli, mitä sitten päädyttekään tekemään ;)